maanantai 31. joulukuuta 2012

year in the life

 

Tammikuu alkaa rakettien alla suudelmalla ja rakkaudentunnustuksilla, haaveilla omasta asunnosta ja timanteista. Kello 00:00 tammikuun ensimmäisenä päivänä on elämäni onnellisin hetki. 


Helmikuu jatkuu onnellisempana kuin koskaan, ja pääsen neljän kuukauden odotuksen jälkeen Kelan kuntoutusterapiaankin. Silloin aloitetaan perhesuhteiden setviminen ja pakko-oireiden hoitaminen - ei ole tarvetta käsitellä masennusta tai syömishäiriötä, kun ne ovat menneet niin taka-alalle. 

Maaliskuussa huomaan ettemme ole yhtä onnellisia kuin vain hetki aikaisemmin, mutta ruokavalioni pysyy silti normaalina eikä minulla ole mitään sen suurempia itseinhoisia ajatuksia. En hae haluamaani kouluun koska tahdon pitää todennäköisyydet, että pääsemme Minnin kanssa muuttamaa yhteen, mahdollisimman korkeina. Minni ei estä minua. 


Huhtikuussa Minni on koko ajan töissä, ja hänen kiinnostuksensa minun kanssa ylipäätään kommunikoimiseen alkaa hiipua minun mustasukkaisuuteni kasvaessa. Pieni paniikki alkaa nousta kurkussani mutta olen silti täysin varma että tämä on vain ohimenevä vaihe, onhan meillä ollut vaikeaa ennenkin. 

Toukukuun alussa terapia loppuu mutta saan kesätöitä viikon varoitusajalla, ja se pelasti elämäni. Viikkoa myöhemmin Minni ilmoittaa että on kyllästynyt suhteeseemme, minä rukoilen häntä jaksamaan yrittää, lupaan olla hänelle parempi, mutta kaksi viikkoa siitä päivästä maailmani romahtaa. "Mä oon pahoillani mutta meidän pitää puhua." Hetken hiljaisuus. "Ootko sä varma?" Itkuiset silmät. "Oon." Tyhjyys."Okei." 


Kesäkuussa en mene kovin montaa päivää itkemättä. Olen varma ettei kipu tule koskaan loppumaan, syömishäiriöni palaa kertaheitolla voimakkaampana kuin ikinä, ja vain tieto työvaatteiden paljastavuudesta pitää veitsen poissa iholtani. Laihdun viisi kiloa neljän viikon aikana. Adoptoin maailman typerimmän nimen omaavan kissan, ja eläimen seura tekee minulle parempaa kuin mitä olisin koskaan osannut kuvitella. Näen Kukan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. 

Heinäkuussa ei satu enää läheskään yhtä paljon, Sopuli hymyilyttää aamujani ja päivät menevät töissä nauraen. Käyn tanssimassa ja juhlin syntymäpäivääni, mutta yksin ollessani käperryn suihkun lattialle haukkomaan henkeä. Itseinho on silti taas vallannut maailmani, laihdun toiset viisi kiloa. Hankin pitkään halutun tatuoinnin muistuttamaan siitä, että oikea elämä on vielä odottamassa. Vahempani muuttavat Ihmepojan kanssa Kiinaan. Laadin listan asioista, jotka minun on koettava ennen kuin saan halutessani tappaa itseni. 


Elokuussa saan painonlaskun tasaantumaan, laihdun vain kaksi kiloa. Kuun lopussa Sopuli lopettaa spontaanisti täysin kaiken kommunikoinnin, enkä kuule hänestä mitään moneen kuukauteen. Terapia jatkuu, kesätyöt loppuvat ja valmistaudun yliopiston neljännen lukuvuoden alkamiseen tietämättä lainkaan, mitä odottaa. 

Syyskuussa lukuvuosi jatkuu, en pääse kuin kahdelle haluamalleni kurssille ja lähden itkien kotiin jo ensimmäisenä päivänä. Olen niin kamalan väsynyt kaikkeen, vihaan itseäni ja koulukavereitani ja ihan kaikkia. Katti muistuttaa minua elämästä, itken hänelle kuinka vihaan kaikkea, hän sanoo tyynesti että sitten pitää muuttaa asioita. Matkustan ensimmäistä kertaa Lappiin ja tunnen kuinka kauan sitten kuplineet tunteet palaavat takaisin vielä voimakkaampina kuin ennen. Paino nousee kaksi kiloa. 


Lokakuussa Minni lähettää minun hänelle tekemät tavarat takaisin ja laittaa välit kanssani poikki, enkä ole sen jälkeen vaihtanut hänen kanssaan muita sanoja kuin hyvänjouluntoivotukset. Hukun ahdistukseen, hukun vaikka käyn elokuvissa ja suutelen kaatosateessa kahden sateenvarjon alla koska jollain tasolla tiedän jo, että Katti on liian rikki pystyäkseen tähän. Paino nousee kolme kiloa. 

Marraskuussa painonnousu tasaantuu ja tunteet kasvavat, kerrankin en tukahduta niitä. Aloin kirjoittaa pitkästä aikaa, huvipuistoista ja teemukeista ja Sopulista mutta ennen kaikkea Katista, ja uskallan ottaa esiin melkein kolme vuotta aikaisemmin aloitetun, vielä keskeneräisen romaanin. Vietän koko marraskuun pyörien muistoissa ja haaveillen tulevaisuudesta, keskityn mahdollisimman vähän nykyhetkeen. Jään sairaslomalle koulusta, ja kuun viimeinen päivä lähden taas Lappiin. 


Joulukuun alussa maailmani romahtaa toisen kerran, mutta niin odottamattomalla tavalla että en edelleenkään ole uskoa sitä. En nuku kahtena ensimmäisenä yönä ollenkaan, ja sen jälkeen itken kolme vai neljä vuorokautta putkeen. Kirjoitan romaanini loppuun ja tiedän ettei tapahtunut ole minun vika vaan hänen, ja vaikka kipu on sietämätöntä niin olen ylpeä itsestäni - minä en kadu sekuntiakaan, kun taas hän ei tule ikinä katumaan mitään yhtä paljon. Mutta silti, kun vihdoin lopetan itkemisen, tuntuu kuin lopettaisin tuntemisen kokonaan. Hymyilen ja flirttailen ja leikin onnellista ystävien ja perheen keskellä, mutta jotenkin vain tiedän että en tule enää päästämään toista ihmistä lähelle. Päätän parantua, ja lähden kahdeksi viikoksi lomamatkalle kummiperheen kanssa; palattuani takaisin vietän uudenvuodenaaton Kukan kanssa - ainoan ihmisen, joka on tänä vuonna pysynyt tukenani ihan kaiken läpi.

  

 Tänä aamuna herätyskellon soidessa tasan kahdeltatoista haluan vain heittää puhelimen seinään, jatkaa painajaisista huolimatta nukkumista lämmin kissa kerällä kaulani vieressä, mutta tiedän että pitää nousta tai en ikinä pääse aikaerovieroituksestani ohi. Nousen, nyt on uusi päivä, ja muutaman sekunnin päästä muistan että nyt on joulukuun viimeinen päivä. Kyllä minä tiedän että tammikuun ensimmäinen on tavallinen päivä siinä missä muutkin, mutta minä olen näitä höpsöjä joiden maailma muuttuu aina seinäkalenterin mukana, ja totta puhuen voisin haluta vaihtaa kalenterin jo nyt. Tahdon aloittaa uuden, paremman luvun elämässäni.

 




 

 Hyvää uutta vuotta ihan jokaiselle, joka tätä lukee. ♥

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

huuda!


Päässäni kaikuu vielä väsymyksen takia lievästi hysteerisen nauru, kieroja silmiä ja feliz navidad ja board meetings ja kaikkea muuta aivotonta, vatsalihakset ovat kipeitä naurusta ja laukut ovat täynnä kenkiä laukkuja vaatteita hiirenkorvia kaikkea ihanaa.

Joulu oli vaikea mutta tiesin että se tulisi olemaan. Väsynyttä tiuskimista ja mulkoilua, syömisen aiheuttamaa ahdistusta ja ikävän kouraisu jossain sisälläni, mutta selvisin. Vaikka täti ja setä puhuivatkin puolet ajasta (tai siltä se ainakin tuntui) Ihmepojasta ja minä katsoin yksinäisenä vieressä Maikin ja hänen tyttöystävän kuhertelua, pidin aivan uskomattoman hauskaa! Minä ja Käppä emme aikaisemmin ole olleet erityisen läheisiä mutta nyt huomasimme pitävämme todella hauskaa kahdestaankin, rakastan kummivanhempiani kovin paljon, ja se että minä ja Maikki olemme kovin erilaisia ei estä meitä pitämästä hauskaa. Olihan se vähän outoa kun Maikin minua reippaasti nuorempi tyttöystävä oli myös mukana, mutta selvisimme koko porukka loman ilman yhtäkään oikeaa riitaa - voin kertoa, että sama ei olisi tapahtunut jos olisin lähtenyt "oikean" perheeni luo jouluksi: joulu on meillä sen verran räjähdyksenaltis asia että ei olisi ensimmäinen kerta jos minä ja äiti riitelisimme niin pahasti että lentäisin talosta ulos.

Tänään bussissa matkalla kotiin nauroin Kukalle puhelimessa lentokoneen ruumassa hajonneesta matkalaukustani ja pyysin häntä tulemaan luokseni illaksi, nyt odotellessani väittelen Juulian kanssa Poirot'n ja Marplen hyvistä ja huonoista puolista, silitän tyytyväisenä kehräävää kissaa ja välttelen matkalaukkujen purkamista ja mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan.

torstai 27. joulukuuta 2012

here comes the part


michael kors tommy hilfiger victoria's secret converse urban decay
sephora papaya wet seal walt disney clark's target

Joulupäivänä itkin Disneyworldin jouluparaatissa mutta hukutan ahdistuksen materialismiin, kädet selaavat tottuneesti vihreitä seteleitä ja tutut, tyhjät hymyt ja hyvänpäiväntoivotukset hi how are you doing today i'm fine thanks have a great day happy holidays tulvivat huulilta. Välillä oloni on jopa kaunis, ystävälliset myyjät pukukopissa oh sweetie that's gonna be way too big for you saavat hymyilemään ja pettämättömän vaatemaun omaava serkkuni nostaa peukkuja ylös kun heilutan henkareita kaupan toiselta puolelta. Aina joskus peilistä vilahtaa kaunis, hoikka nuori nainen, mutta välillä taas - niin, välillä taas. Haluaisin niin paljon, että sairaudet jättäisivät minut rauhaan. Uudenvuoden jälkeen terapia jatkuu kahdesti viikossa, ei minulla oikeasti olisi siihen varaa tämän reissun jälkeen mutta kai minä selviän. Ainahan minä jotenkin selviän.

Puna lähetti joulutunnustuksen, on kuulemma ihastunut minuun. Juuliankin kanssa on sovittu treffit ensi kuuksi, saa nähdä tuleeko kummastakaan mitään - olen kyllä kiinnostunut, mutta kaiken sen jälkeen mitä tänä vuonna on tapahtunut Minni Sopuli Katti kaikki en tiedä pystynkö mihinkään.

Kyllä minä pystyn, kyllä minä tästä kurasta vielä nousen.

tiistai 25. joulukuuta 2012

i wouldn't like me


Tänään juostu kolmesti vessaan itkemään, vietetty melkein tunti maaten sängyssä kattoa tuijottaen ja miettien miltä tuntuisi painaa veitsi oikein syvälle, väläytetty lukemattomia tekohymyjä. Olen niin kamalan väsynyt, joulusta tulee Minni mieleen vaikkei vietetty yhtäkään aattoa yhdessä, en pysty edes rauhoittumaan kaktsomalla lempisarjaani kun siitä tulee vain mieleen asioita joita en ajattele en ajattele sitä ei tapahtunut mitään ei tapahtunut eikä mitään tule tapahtumaan. Haluan pois päästäni hetkeksi, haluan ulos tanssimaan kunnes en saa henkeä ja jalat pettää alta mutta ei, tässä minä istun kiltisti hotellihuoneen lattialla ja toivon, että Juulia vastaisi viestiini hymyilytä mua.

Tädin perhe tekee koko ajan selväksi, että he toivovat veljeni olevan täällä minun sijaan. Onko kukaan jutellut Ihmepojan kanssa, onpas ikävä Ihmepoikaa, muistatteko sen kerran kun Ihmepoika sitä ja Ihmepoika tätä. Tulen vessasta silmät punaisina eikä kukaan huomaa.

Hauskaa joulua.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

night after night


ravintola ravintola ravintola buffet ravintola aamiainen karkkikauppa ravintola ravintola

Masennus ja yleinen ahdistus ovat jättäneet minut rauhaan viime päivinä, mutta tuntuu kuin olisin sekoamassa tästä ruoan määrästä - kaikkialla on ruokaa ja tiedän lihoneeni jo ennen lomaa, nyt lillun uima-altaassa ja tunnen läskien pursuavan yli uuden uimapuvun reunojen, sovitan kaupoissa t-paitoja ja kaikki saa minut näyttämään merinorsulta valokuvissa vaikka muut sanovat minua pieneksi enkä meinaa löytää tarpeeksi pieniä farkkuja ja haluaisin vain juosta vessaan oksentamaan.

Onneksi on ollut muuten hauskaa. Olen shoppaillut innosta pinkeänä: olen toistaiseksi löytänyt läjän tavallisia vaatteita, Universal Studiosista Jurassic Park -hupparin, ja Downtown Disneystä ihanan Minni Hiiri -rannekellon, minkä lisäksi ostin Universal Studiosin Tylyahosta Puuskupuh-topin. Tylyaho oli muutenkin koko tähänastisen loman kohokohta: olen ollut Harry Potter -fani seitsenvuotiaasta asti, ja eilen, kun seisoin Tylypahkan pikajunan edessä juoden kermakaljaa, nousi tahtomattakin kyyneleet silmiin. Se oli jotain niin uskomattoman taianomaista, en millään ollut uskoa sitä todeksi. Nytkin selaan kuviani sieltä enkä meinaa sisäistää, että ihan oikeasti olin siellä.

Neljä päivää takana, kuusi vielä edessä.

tiistai 18. joulukuuta 2012

all the rowboats


En halua syödä en halua en halua en halua en halua miksi on pakko? Olen lihonut läski lehmä merinorsu ihan kamalasti, haluan takaisin siihen kauniiseen numeroon, jossa olin elokuussa. Huomenna aamulla lähden reissuun ja palaan hitusen ennen uudenvuodenaattoa, ehkä voisin ihan vähän vaan taas yrittää pudottaa tammikuun alusta alkaen. Leikittelen eri asioillta, syömishäiriö vai terve ruokavalio, icke picke pö bodde på en ö.

En tiedä miten tulen selviämään matkan syömisistä, ravintola toisensa perään, Disneyworldin karkkikaupat ja joka nurkassa vaanivat Starbucksit.

Ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

lacrimosa


En ymmärrä, miten voi olla niin vaikeaa muistaa juoda. Kukan luona osaan jo automaattisesti hakea kuplavettä ja mehutiivistettä, ravintolassakin olen alkanut tilata juotavaa iso kokis light kiitos ensimmäistä kertaa elämässän, mutta kotona tai yksin ollessani en yksinkertaisesti muista. Tuloksena nestehukan aiheuttamaa, aivan uskomattoman voimakasta päänsärkyä, ärtynenisyyttä ja väsymystä. Asiaa ei myöskään auta se, että vihaan juoda vettä; löydätte minut vesilasi kädessä vain jos olen aivan epätoivon partaalla.

Odottelen teeveden kiehumista ja kiroan sekä päänsärkyä että omaa typeryyttäni. Onneksi lääkekaappini on... suhteellisen laaja.

lauantai 15. joulukuuta 2012

closer


Ovikelloni soi äsken. Lattialla oven takana ei ollut ihmistä, vain kimppu valkoisia joulutähtiä ilman korttia. En tiedä, pitäisikö minun olla otettu vai asentaa uusi turvalukko.

Tyttöinilta Nitan kanssa meni yllättävän hyvin. Söin aivan massiivisen määrän ja kyllähän minä halusin ruoan jälkeen juosta vessaan, olin niin täynnä että ei edes olisi ollut vaikeaa, mutta sinnittelin - en tosin uskaltanut uhmata kohtaloa ja mennä ihan viattomin aikeinkaan vessaan enää ravintolassa. Ei se mitään, kyllä tämä tästä, ehkä minä oikeasti pystyn tähän.

Tänään vietän illan Kukan kanssa ja huomenna pesen apinan raivolla pyykkiä. Maanantaina on vuoden viimeinen terapia - ai niin, pitääkin muistaa tehdä huomenna terapeutille joulukortti - ja elokuvateatterikäynti Nitan kanssa, mutta sen jälkeen alkaakin tapahtua: pakkaan matkalaukun, vien kissan hoitoon ja suuntaan nenäni kohti tädin perhettä. Keskiviikkoiltana olen jo on the other side of the puddle niin kuin siellä asuessani tykkäsin sanoa, ihanaa kun kieli saa taas taipua juuri niin leveään murteeseen kuin mihin se joskus kerkesi tottua.

torstai 13. joulukuuta 2012

princess of china


Näin painajaisia taas. Minni on kuihduttanut itsensä luurangoksi ja sanoo etten ole tervetullut hänen hautajaisiinsa. Miten voi pelätä nukkumista näin paljon? Pikkuveljeni jää junan alle enkä voi kuin katsoa vierestä. Olen turvassa vain silloin kun en nuku yksin, mutta unikavereita minulla ei nykyään kovin usein ole. Juulia onkin ala-asteen koulukiusaaja valeasussa. Mitä enemmän pelkään painajaisia, sitä enemmän niitä näen - mitä enemmän näen painajaisia, sitä enemmän niitä pelkään.

Pakeneminen ei ehkä ole kaikkein terveellisin valinta käsitellä ongelmia, mutta noh. Ostin lentoliput Kiinaan tammikuun lopusta helmikuun viimeiseen päivään, saan kuukauden ajan olla vanhempien ja veljen luona vain hengittämässä - "hengittäminen" tosin on ehkä väärä sanavalinta ottaen huomioon että Pekingin ilmassa on todennäköisesti enemmän savua kuin happea, mutta silti. Saan vetää viivan yli seitsemännestä asiastasta listallani kävele Kiinan muurilla ja nähdä niin paljon historiaa että vain Berliini saisi pääni enemmän pyörälle. Hassua, että seurustelin kolme vuotta historianörtinkanssa vihaten historiaa, mutta puoli vuotta eromme jälkeen kiinnostukseni nousee samalle tasolle kuin yläasteen kympin keskiarvon aikoina.

Vietän tänään tyttöinillan Nitan kanssa, mutta vähän eri perinteellä kuin normaalisti: kasvonaamiotäytteisen pyjamalöhöilyn sijaan menemme ravintolaan pitkän kaavan kautta, kiva kun on tekosyy meikata kunnolla ja pukeutua kauniisti.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

mitäpä jos


"Mä rakastan sua." Vasta sanoessani sanat ääneet tajuan kuinka totta ne ovat, ja hetken ajan olen aivan varma että tältä kuolema tuntuu.

Viimeisen kymmenen päivän aikana sormistani on vuotanut yli kaksikymmentäviisituhatta sanaa, ja viime yönä uskon vihdoin saaneeni melkein kolme vuotta sitten aloitetun romaanin päätökseen. Aivan uskomaton tunne. Loppu oli niin erilainen kuin mitä olin suunnitellut, mutta eipä oikeassa elämässäkään mikään mene suunnitelmien mukaan.

En millään jaksaisi yrittää syödä. Miksi on pakko tehdä jotain, mitä vihaa niin paljon? On niin ikävä sitä leijuvaa tunnetta kun ollut päivän kaksi kolme syömättä, sitä kun näkee joka aamu numeroiden pienenevän ja housujen löystyvän. Hävettää mennä ihmisten ilmoille, olen varma että kaikki katsovat minua ja ihmettelevät, miten tämän näköinen ihminen ylipäätään kestää itseään. En minä kestäkään.

Tahtoisin kertoa Katille, kuinka paljon minulle merkitsee että hän on kaiken jälkeen vielä ystäväni, mutten millään löydä oikeita sanoja.

Terapeutti määräsi minulle vuodenvaihteen jälkeen käyntien lisääntyvän kahteen viikossa.

Meidän tarina on aina ollut rakkaustarina, mutta vasta tuona hetkenä, kun tähdet taivaalla valaisivat viimeistä sivua, muistin ettei kaikilla tarinoilla ole onnellista loppua.

maanantai 10. joulukuuta 2012

skyfall



Kaikki on hyvin kaikki on ihan hyvin kaikki on hyvin ihan oikeesti, ja silti --

This isn't Wonderland, and you're not Alice.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

sydämeni laulu


Itsenäisyyspäivän julkisen liikenteen aikatauludraamat, lumisota (hävitty sellainen), maailman ahdistavin junamatka, lautapelimaratoneja, massiivisia määriä valko- ja kuohuviiniä, zombieleffoja ja joulupäivällinen. Kolmeen päivään mahtuu näköjään aika paljon tekemistä, etenkin täällä tädin perheen luona tuntuu kuin ei olisi yhtään omaa aikaa - ei myöskään aikaa yrittää rauhoitella itseäni sisälläni olevan ruoan määrän takia.

Koska olemme tädin perheen kanssa joulun Yhdysvalloissa lomalla, vietimme eilen suomalaisen joulun. Aamuisen piparinleipomisen, joulumarkkinoiden ja kalasavustamossa käynnin jälkeen isoäitini ja vanhemman serkun tyttöystävä tulivat molemmat myös, ja itse asiassa vanhempieni epätavallisten ruokamieltymyksien ei kalaa ei munia ei kinkkua ei alkoholia takia tämä oli myös ensimmäinen oikeasti perinteinen joulupäivälliseni. Söin niin kuin muutkin, söin kaikkea ja paljon vaikka halusin vain juosta pois ja itkeä. Ruokailun jälkeen kaikki valittivat kuinka olivat niin täynnä että sattui, minun teki mieli vain huutaa luulettekste oikeesti et toi on yhtään mitään saatana mä en muista milloin olisin viimeeksi vihannut itseäni yhtä paljon tajuuttekste miltä se tuntuu mutta hymyilin vain ja poistuin hetkeksi vessaan hengittämään. Näin palatessani muiden - no, en mummin, mutta kaikkien muiden - katseista heidän luulevan minun käyneen oksentamassa. Täti kysyikin minulta ihan suoraan myöhemmin, ollessamme kahdestaan, ja vastasin että en käynyt, en tietenkään, en mä harrasta sellaista ollenkaan. Jätin kertomatta kuinka paljon olisin tahtonut, jätin selittämättä sitä itseinhon määrää kun en osannut olla vahva ja syömättä, kun en edes repinyt kurkkua auki ja itkenyt ja kuihtunut kasaan. Haluaisin vain luovuttaa, mutta tiedän että en saa.

Yksi tyttö juttelee minulle, hymyilee ja yrittää saada omakseen. Pitäisikö minun lähteä leikkiin mukaan, eihän tässä mitään menetettävää ole kun kerran valmiiksi jo tuntuu kuin sydämeni olisi täysin tyhjä. You will never regret anything as much as the chances you didn't take with me, minä en kadu sekuntiakaan ja nämä asiat kai kuuluvat elämään, kai minä tästäkin vielä joskus pääsen yli. Sitä odotellessa voin hymyillä ja puhua televisiosarjoista ja käsikkäin kävelemisestä. Ei minua ole luotu olemaan yksin.

torstai 6. joulukuuta 2012

everything is cool


Hyvää 95-vuotissyntymäpäivää Suomelle! Täällä fiilistellään jo kahta kynttilää ikkunassa ja sinivalkoista aamupalaa - riisipuuroa ja mustikoita.

Kiitos ihan hirmuisesti kaikille, jotka eilen kommentoivat minulle eri internetin nurkissa, ette voi arvata miten paljon kannustuksenne merkitsee. Eihän tämä tule olemaan helppoa, ei tietenkään, mutta pelkällä tahdonvoimalla uskon pääseväni jo aika pitkälle. Olen jo nyt tulossa hulluksi kun en tiedä aamupainoani mitä jos se on noussut en mä pysty tähän lihon kuolen norsu saatana läski hyi mutta ehkä se menee ohi.

täysjyväpuuro mantelimaitoon, lasi tuoremehua
ruisleipä (molemmat puolet, ei voita) paprikalla ja vegaanisella "juustolla"
kaksi isoa lautasellista vegaanista sieni-kaalilaatikkoa puolukkasurvoksen kanssa
ruisleipä (molemmat puolet, ei voita) tomaatilla ja vegaanisella "juustolla"
kaksi lasia glögiä mustikkavodkatilkkasen kanssa

Vasta illalla eilisen ruokapäiväkirjaa katsoessani tajusin, miten häiriintynyt ajatusmallini oikeasti on: minulla ei nimittäin ole aavistustakaan, onko tuo normaali määrä ruokaa yhdelle päivälle. Miten en pysty hahmottamaan jotain niin yksinkertaista ilman, että lasken kalorit? Kyllä tuo näyttää vodkaa lukuun ottamatta hups ihan terveelliseltä, mutta onko siinä liikaa yhdelle päivälle? Näyttää aivan järkyttävältä määrältä, pakko siinä on olla liikaa? Ihan liikaa mitä jos olisin tämän päivän -- ei, vaikka siinä kuinka olisi liikaa, niin syön tänäänkin, niin kuin syön huomenna ja sitä seuraavana päivänäkin.

Ehkä lopetan kriiseilyn tälle päivälle, syön aamupalani loppuun ja lähden hautausmaan kautta Kukan kansssa hänen kotipaikkakunnalleen. Ei ole montaa asiaa, jota hyvä seura ja lumihanki ei paranna edes vähän.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

look alive, sunshine


Istun sohvalla ja katselen pöydän alla vaanivaa vaakaani. Hetken pohdinnan jälkeen siirryn pöydän viereen istumaan ja otan vaa'an käsiini, avaan sen takapuolella olevan luukun, otan pariston pois ja pyörittelen sitä sormieni välissä. Nousen, avaan parvekkeen oven ja tyynenä heitän pariston täysillä lumihankeen. Sekunnin jälkeen paniikki valtaa kehoni ei ei mitä mä tein ei ei ei vittu pakko saada takas ostaa uusi ei ei ei mutta saan äänen suljettua, nojaan seinään ja hengitän. Vain hetken harkinnan jälkeen menen takaisin parvekkeelle ja lakaisen kengälläni vajaan neliömetrin verran tilaa, laitan kauniin lasivaa'an paljaalle betonilattialle. En anna itselleni aikaa miettiä asiaa, kymmenen sekuntia myöhemmin olen hakenut siivouskomerostani suuren vasaran ja iskenyt sen täysillä keskelle numeronäyttöä. Vasara heilahtaa yhteensä neljä kertaa, kunnes asia joka on niin pitkään määrittänyt elämäni on vain kasa lasia ja metallinpalasia.

Dec 4th, 12:45 PM. You know what? Fuck it. Fuck all this shit that is making me want to kill myself. I am never again going to go a day without eating, I am never again going to miss an evening with friends because I'd have to eat, and I am never again going to let a number dictate my life. Five minutes ago, I smashed my bathroom scale with a hammer. I am absolutely, completely, spectacularly done living with an eating disorder. 

Puhuin veljeni kanssa ja englanti jäi automaattisesti päälle, vasta jälkikäteen tajusin kirjoittaneeni ensimmäistä kertaa neljään vuoteen paperipäiväkirjaan englanniksi.

Olenko aikaisemmin kertonut, että yhdessä tämän blogin tähänastisista "aloituskuvista" esiinnyn minä itse?

tiistai 4. joulukuuta 2012

goodbye


"Kukka mä en uskalla mennä nukkumaan."
"Miksi et uskalla?"
"En varsinaisesti odota innolla, että mitä unia mun pää on mulle tän viikonlopun jälkeen varannut."
"Nojoo, voi olla että ei ihan kevyttä kamaa tiedossa."

Epämääräisessä horroksessa vietetyn yön jälkeen saan tekstiviestin Viirulta. Hän käyttää lempinimeäni ja minä hymyilen vaikka sanat pyörivät pitkään päässäni ennen kuin hahmotan ne; en ole varma mistä hän on kuullut, mutta hän on ainoa ihminen joka tietää koko tarinan eikä pelkästään epämääräisiä hymyjä ja olankohautuksia, ainoa joka ihan oikeasti ymmärtää.

Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana olen nukkunut kolme tuntia. En ole ikinä ennen kokenut tällaista oloa, enkä tämän jälkeen enää ikinä tahdo. Ajatteleminen vie kaksinkertaisen määrän aikaa eikä silloinkaan ole täysin selkeää, tietokoneen ruutu pitää pitää kaikkein himmeimmällä mutta silti sattuu pitää silmiä auki, tuntuu kuin kehoni toimisi ilman minua - ja silti en tahdo mennä nukkumaan, en tahdo sulkea silmiäni vaikka tiedän että pitäisi. Sain nukuttua ne kolme tuntia silloin, kun kissa käpertyi kaulan ja hartian väliseen nurkkaan ja kuulin sen tasaisen kehräyksen ja olin turvassa.

Voisin viimein luovuttaa. Kerta toisensa jälkeen minulle todistetaan, että minä sellaisena kuin olen ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Minnin kesti melkein kaksi vuotta repiä muurini alas, kuinkakohan kauan minulla kestäisi rakentaa ne takaisin ylös? Harjoittelen peilin edessä hymyilemistä, pidän lusikoita valmiiksi jääkaapissa itkuntäytteisten yön jälkeisiä aamuja varten. Opettelen meikkaamaan, laihdutan kuusi kiloa, ostan enemmän korkokenkiä. Kun kerron itsestäni, elämäni on täydellinen. Luon kuoren, jonka läpi en päästä ketään.

Katson How I Met Your Motherin juuri ilmestynyttä jaksoa, ja ensimmäistä kertaa ikinä minulle on täysin yhdentekevää, että päätyvätkö Robin ja Barney yhteen.

maanantai 3. joulukuuta 2012

ehkä siihen turtuu


Voi kultapieni, Kukka sanoo minulle puhelimeen selittäessäni ääni väristen illan tapahtumia, siitä on pitkän aikaa kun joku on viimeeksi kutsunut minua kultapieneksi. Kahdeksantoista tunnin ajan ehdin ihan oikeasti luulla että kaikki järjestyy, että nyt on vihdoin minun aikani olla onnellinen.

Olen tuntenut tämän vuoden aikana paljon: silmitöntä pelkoa huhti- ja toukokuussa, epätoivoista hukkumisen tunnetta kesäkuussa, vihaa ja katkeruutta elo- ja syyskuussa, minkä lisäksi koko ajan on ollut taustalla masennus, ahdistus ja ulkonäkökompleksit. Nyt minun kuuluisi kai tuntea niitä kaikkia, mutta olen vain... tyhjä. Itkin illalla puhelimeen kun juna lähti takaisin etelään ainahan minä itken en tee mitään muuta kuin itke mutta yhtäkkiä se vain loppui. En ole itkenyt enkä ole nukkunut, enkä palellut edes silloin kun avasin makuuhytin ikkunan heittääkseni kaksi mandariinia ohikiitävään lumihankeen. Istuin vain peittoon kääriytyneenä ja katsoin kuinka lumihanget kasvoivat ja Orion siirtyi taivaalla näkökenttäni laidasta laitaan.

Olen aina luottanut Kattiin, aina uskonut sokeana kaikkeen mitä hän on kertonut, ehkä pitäisi nytkin. Ehkä kaikki ovat sittenkin oikeassa, kun toinen toisensa jälkeen sanovat etten minä ole vaivan arvoinen.

En enää ikinä halua matkustaa junalla.

katsokaa
hei katsokaa kun
mies murtuu

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

perjantai 30. marraskuuta 2012

let's go to the mall


"Hauskaa työpäivää!"
"Kiitos, pidä säkin hauskaa. Älä pistä kaikkea paskaks!"
"Heitän sun läppärin ikkunasta ulos!"
"Siellä on sit parasta olla kunnon bileet ku tuun takas!"

Hymyilen vielä pitkään Katin hävittyä vihdoin kulman taakse puiden varjojen peittoon. Toisella on iltavuoro töissä, itse lähden vara-avain taskussa kauppaan valmistautumaan iltaan vailla mitään järkeä: tv-sarjoja, tonnikalapastaa ja pari siideriä. Kävelen pilkkopimeässä mutta ei pelota, jotenkin en vain osaa pelätä täällä, kuuntelen klassista musiikkia ja leikin hihassani roikkuvalla heijastimella. Tuuli kutittelee eilen lyhyeksi leikattuja niskahiuksia, mutta ei liian kylmästi vaikka pakkanen käy reippaasti toistakymmentä astetta.

Ei ole parempaa tunnetta kun näkee toisen avaavan paketin ja tietää kymmenen kaupan metsästyksen jälkeen löytäneensä juuri oikean joululahjan.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

and it was all


Arki tuntuu muuten puuroutuvan yhdeksi isoksi sumuksi, jossa ruoantäytteiset päivät sekoittuvat toisiinsa. Onneksi löytyy valopilkkujakin, alennuksessa olevia kankaita ja yli tunnin kestäviä puheluja. Tänään olen ladannut e-kirjojen lukulaitteeni täyteen uusia kirjoja ja vaihtanut kirjahyllyjäni koristavien dinosauruslelujen paikkoja, minkä lisäksi kävin puolksi spontaanisti ostamassa hiusvärin ja yöjunaliput.

Huomenna pääsen pois yksinäisestä asunnosta, huomenna voin nukahtaa junakiskojen kolinaan ja ylihuomenna herätä - no, en ihan porojen keskeltä, mutta Lapista kuitenkin. Ylihuomenna kaikki on hyvin. Disneyleffoja ja alkoholia ja joululahja, jonka käärepaperi on liimattu erikeepperillä kiinni koska asunnossani ei jostain syystä ole teippiä.

Virkkaan itselleni verkkokassia kauppareissuja varten, on harvinaisen isoäitimäinen olo.

tiistai 27. marraskuuta 2012

look at the stars


"Anna mulle anna mulle se se hattivattimuki!"
Sinä hymyilet kävellessäsi keittiön kaapeille. "Miks juuri hattivattimuki?"
"En tiiä. Tänään on vaan hattivattifiilis", vastaan ja ojennan käteni noukkiakseni viheltävän teepannun pois liedeltä.

Eilen kirjoitin spontaanisti. Sitä sattuu nykyään aivan liian harvoin, ennen julkaisin kirjoitusfoorumille vähintään tekstin kuukaudessa, mutta nykyään kirjoitusintoni purkautuu vain harvoin. Tavallaan minulla on ikävä sitä mutta tavallaan taas ei - rakastan kirjoittamista yli kaiken, mutta olen todella itsekriittinen, puhumattakaan siitä että luovaan kirjoittamiseen liittyy paljon ikäviä muistoja siltä aikakaudelta, kun sitä aktiivisimmin harrastin. Ehkä pitää vaan yrittä ottaa kynä käteen useammin, luoda uusia muistoja vanhojen tilalle.

Äiti pyysi minua tulemaan perheen luo Kiinaan kuukaudeksi. Saatan hyvinkin mennä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

distance


Tahtoisin kovasti rakastaa ulkonäköäni, sitä että minulla on tissit ja perse ja lantio ja vyötärö, mutta katson peiliin ja alan pitkästä aikaa itkeä pelkälle ulkonäölleni. Miten tytöt, jotka ovat paljon minua suurempia, voivat olla aivan upeita, mutta mitä olen epämuodostunut merinorsu?

Äiti soitti eilen Pekingistä, vaikutti oikeasti olevan huolissaan minusta. Päädyin itkemään hänelle melkein tunnin kaikesta, rahahuolista ja itsetunnosta ja ystävistä, äiti käyttäytyi kerrankin niin kuin äidin kuuluu: hän vain kuunteli ja lohdutti, sanoi että olen niin nuori ettei minun kuulukaan vielä osata ihan kaikkea. Käski minun muistaa sekä syödä kunnolla että urheilla säännöllisesti, lähteä ulos asunnosta ja tehdä asioita vaikka olisikin raskasta. 

Ensi vuonna kaikki muuttuu, pitäisikö minunkin?

perjantai 23. marraskuuta 2012

time stands still


24. lokakuuta 2010

Ulko-ovi naksahtaa kiinni viimeisen vieraan lähdettyä, enkä tiedä, mitä tehdä. Hetken aikaa vain seison oven edessä turvalukon ketju kädessäni ja kuuntelen korvissani soivaa hiljaisuutta, mutta jalkani ovat väsyneet ja kohta on pakko liikkua. Kavahdan hieman ketjun kilinää kiinnittäessäni sen, ja yhtäkkiä asunnon valot, ne joita muut väittävät niin himmeiksi, tuntuvat kirkkaammilta kuin muisto kahden päivän takaisesta auringonpaisteesta.

Suljen välioven ja liu'un hitaasti lattialle istumaan. Tiedän, että minun pitäisi nousta, pitäisi siivota ja tiskata ja soittaa ystävälle ja lähteä rautatieasemalle, mutta olen niin väsynyt että itkettää. En kuitenkaan anna kyyneleiden kihota, sillä en ikinä saa niitä loppumaan ajoissa enkä tahdo, että silmäni ovat punaiset lähtiessäni vihdoin ihmisten ilmoille. Tyydyn siis vain istumaan, polvet vedetty tiukasti rintaa vasten ja pää painettu alaspäin. Voisin niin helposti nukahtaa tähän.

Asunto on täysin hiljainen. Miltei kahden viikon eloluva- ja musiikintäytteisen ystäväputken jälkeen hiljaisuus tuntuu luonnottomalta, jotenkin ahdistavalta. Ei kuitenkaan kuolleelta, sillä kuolleet eivät pyöri ympärilläsi, ne eivät tule lähemmäksi ja pyöri nopeammin ja nopeammin ja paina sinua tiukemmin ovea vasten kunnes sinun on pakko nousta ylös ettet itsekin kuole. Sydämeni hakkaa kivuliaan nopeasti, hiljaisuus perääntyy hetkeksi kun nostan itseni ylös lattialta mutta tiedän sen silti olevan siinä, vaanivan lipaston laatikoissa ja sohvien alla, odottamassa minua.

Kävelen hitaasti eteisen ja ruokahuoneen läpi keittiöön ja katson ympärilleni. Tiskejä, tyhjiä pulloja, eilisen mandariininkuoret. Alan kerätä roskia pusseihin ja tiskejä koneeseen, pyyhin rätillä epämääräistä tahraa pöydältä. Systemaattista, tuttua. Kun olen valmis, laitan tiskikoneen päälle, mutta se pitää niin kovaa ääntä että on pakko juosta keittiöstä pois ja sulkea ovi etten ala itkeä. Siivoan loppuasunnon yhtä hitaasti kuin keittiönkin; vanhat vhs-kasetit lattialta hyllyille, vaatteet pyykkikoriin. Vierassängyt taitan kokoon ja piilotan ison sängyn alle. Kun asunto on vihdoin siisti, istun olohuoneen sohvalle ja mietin, että mitä nyt kuuluu tehdä. Ei ole ystävää vieressä höpisemässä, aivotoiminta ei ole riittävää lukemiseen saati sitten läksyjen tekoon, ja pelkkä ajatuskin rautatieasemalle menemisestä ahdistaa. Vaikka junassa onkin ihana istua syysiltana.

Lopulta päätän vain olla tekemättä mitään. Vedän farkut ja villapaidan pois päältä ja vaihdan ne vihreään flanellipyjamaan; meikkejä en jaksa puhdistaa enkä hampaita harjata. Kipuan sänkyyn, joka tuntuu yhtäkkiä naurettavan suurelta, ja suljen silmäni. Yskittää, mutta en uskalla pitää ääntä, koska kun yskäisy on äänekäs niin sitä seuraa hiljaisuus, ja hiljaisuuden palatessa en taaskaan saa unta.

torstai 22. marraskuuta 2012

like a diamond


En tiedä, mitä tekisin ilman Kukkaa ja Kattia. En ihan oikeasti tiedä - ja toivottavasti minun ei ikinä tulekaan olla pakko tietää. Ei ole vielä tullut vastaan päivää, jota he eivät olisi onnistuneet pelastamaan. Hymyile, edes ihan pikkuisen jooko? Pitkästä aikaa oli vielä nukkumaan mennessäkin hymynkare huulilla.

Heräsin tänään kuudelta ilman sen suurempaa syytä. Oli pitkästä aikaa yö ilman yhtäkään painajaista, ja kissakin oli poikkeuksellisen rauhallinen. Ympärilläni leijuu edelleen kynttilöiden ja piparkakuntuoksuisen yleispuhdistusaineen tuoksu, savuttomien päivien kiitokseksi ovet ja ikkunat sulkevat lämmön sisälle. Tiskaan hiljaa viimeiset tiskit ja käyn varaamassa pyykkivuoron, menen heti kymmeneksi ruokakauppaan. Huomenna menen ostamaan lisää kynttilöitä ja paljon kimaltelevia asioita; illalla on Nitan ja Kukan kanssa mikrojoulut. Pienemmät kuin pikkujoulut, ei kaljanhajuisia miehiä eikä liian äänekästä huutoa, vaan rauhallinen ilta hyvän ruoan, alkoholittoman glögin ja mahdollisesti korttiaskartelun parissa.

Puhuin eilen vihdoin Laksille hänen käytöksestään ja selitin omaani, jos vaikka asiat alkaisivat pikkuhiljaa palata normaaliksi.

Juon omena-kaneliteetä ja leijun.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

teen idle


Kävin tänään vaa'alla ensimmäistä kertaa yli kuukauteen. Miten on mahdollista vihata itseään näin paljon? Katseeni hakeutuu vuorotellen veitsitelineelle ja vessaan, lasken kaloreita grammoja kiellettyjä paastopäiviä, ehkä minä pystyn vielä näyttämään siedettävältä ennen matkan alkua kahdenkymmenenkahdeksan päivän päästä. Itkettää.

i wanna be a virgin pure 
a 21st century whore 
i want back my virginity 
so i can feel infinity 
i wanna drink until i ache 
i wanna make a big mistake 
i want blood, guts and angel cake 
i’m gonna puke it anyway

tiistai 20. marraskuuta 2012

a thousand years


Eilisen, maailman ahdistavimman ja yksinäisimmän päivän jälkeen päätin kääntää tunteeni ympäri. Vietin illan katsoen BBC:n Sherlockia, juoden vihreää minttuteetä, virkaten punaisia isoäidinneliöitä ja kuunnellen satunnaisen kappaleen tietokoneeltani. Uusivuosi, suussani maistuu minttusuklaalikööri kun kädestäni otetaan kiinni ja minut pyöräytetään ympäri. Tietyt asiat ovat mielessäni niin vahvasti linkitetty toisiinsa riikinkukkojen metsästys keskellä ei-mitään Englannissa että välillä pelkkä kuppi teetä tai tietty lanka viimeinen jouluni vanhempien kanssa, istun äidin kanssa mustalla nahkasohvalla virkaten ja katsoen Love Actuallya saa minut rauhoittumaan. Suljen silmäni ja silitän sylissäni kehräävää kissaa, keskityn teen tuoksuun ja hengityksen tasaamiseen, teen parhaani muistaakseni etät kyllä minulla on väliä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

tunteisiin


Olen ollut muutaman päivän hiljaa, olen tahtonut kirjoittaa muttei ole ollut mitään mistä kertoa. Tai vaikka olisi, olen tuntenut niin suurta itseinhoa vihaa raivoa ahdistusta huonommuudentuntoa etten ole uskaltanut edes avata internetissä muita paikkoja kuin Facebookin, en kestä lukea kuinka muut onnistuvat ja minä vain valun alas ja syön ja syön ja syön. Ei ole tapahtunut mitään, olen ollut sairaana vuorotellen kotona ja Katin luona. Kävin kyllä kirkossa pitkästä aikaa ajankohtana-jota-en-enää-muista, ja tänään kävin käsityömessuilla kiertelemässä. Olen hymyillyt harvinaisen paljon vaikkei ahdistus missään vaiheessa ole unohtunut, ja vaikka menin viime yönä vasta puoli viideltä nukkumaan niin nukuin paremmin kuin aikoihin. Välillä näen peilistä jotain ihan mukavaa, ja välillä - kuten tällä hetkellä - haluan vain mennä peiton alle piiloon ja olla tulematta enää ikinä pois. Olen niin kamalan väsynyt vihaamaan itseäni.

Pelkään kaikesta huolimatta jääväni yksin.

Anonyymi laittoi vanhempaan päivitykseen kysymystä kommentissa ja ajattelin vastata ihan näinkin julkisesti:

Mikä suhde sulla on sun syömishäiriöön? Oletko parantumassa, pyritkö parantumaan vai pidätkö itseäsi syömishäiriöisenä ilman yritystä parantua? Entä kuka on tehnyt sinulle diagnoosit? Sain aikoinaan opiskelijaterveydenhuollosta jos jonkin laista diagnoosia sairaslomia varten, mutta vasta osaston jälkeen sain "virallisesti" diagnoosit. En tarkoita, että vain osastolla saisi "oikeat" diagnoosit, mutta itse en pitänyt sairaslomadiagnoosejani kovin vedenpitävinä. Missä käyt psykologilla ja muissa keskusteluissa? Seurataanko painoasi tai fyysistä tilaasi missään? Anteeksi miljoona kysymystä ja mukavaa "talven" jatkoa!

Olen selkeästi vielä sairas, mutta yritän parantua, tai ainakin tahdon yrittää parantua. Tahdon olla terve, olen niin kyllästynyt siihen että elämäni pyörii ruoan ja ulkonäön ympärillä, mutta pelkään että edelleen enemmän kuin mitään tahdon olla hoikka. Näen kuitenkin positiivisena sen, että tajuan olevani sairas ja tarvitsevani apua, ja että vaikka tahdonkin laihtua niin tahtoisin oikeastaan tehdä sen terveellisesti mutten vain tunnu osaavan. Tällä hetkellä tahdon vain, että paha olo loppuisi. Diagnoosit minulle on tehnyt psykiatri yhteistyössä psykologin ja psykoterapeutin kanssa. Näen psykiatria, terveydenhoitajaa ja ensi kuusta alkaen ravitsemusterapeuttia YTHS:llä, ja terapeutin hankin yksityisesti; "pelkkää" psykologia en näe säännöllisesti ollenkaan, vain akuuttitapauksissa kun psykiatrille ei saa tarpeeksi nopeasti aikaa. Vielä kuukausi sitten kävin vaa'alla ja mittailin nauhalla monta kertaa päivässä, mutta nyt en ole käynyt pitkään aikaan - myönnän ettei vaa'attomuus johdu mistään massiivisesta parantumisenhalusta vaan yksinkertaisesti siitä, että tiedän lihoneeni ja oksetan itseäni niin paljon etten kestä nähdä numeroita. YTHS:llä minua ei ole ikinä punnittu, se tilanne ahdistaisi minua niin paljon, joten he ovat luottaneet minun sanaani kun kerron omia aamupainojani. Hauskaa loppuvuotta sinne!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

give me love


Tiedän ettei saisi sanoa vihaavansa äitiään, tiedän että pitää olla kiitollinen siitä että ylipäätään on äiti, muttakun hän on niin väliinpitämätön, itsekeskeinen, pinnallinen, tekopyhä lehmä että jopa kuuden ja puolen tuhannen kilometrin välimatkan päästä hän saa minut itkemään kiukusta seitsemältä keskiviikkoaamuna.

Kaiken lisäksi kehoni näytti nappaavan Kukalta jonkun pöpön mukaansa. Olo on kuin itse kuolemalla, todella viehättävää yrittää nukkua kun keuhkot ja nenä eivät kumpikaan toimi, ja tietenkin kissani päätti juuri viime yönä olla rasittavampi kuin ikinä ennen.

Juon vihreää teetä vaaleansinisestä Ugly Dolls -mukista, luen vegaanisen karjalanpaistin reseptiä ja vihaan itseäni.

Hyvää huomenta.

tiistai 13. marraskuuta 2012

lego house


"Sä asettelet sun ympärille kuusi istuma-alustaa. Kahteen niistä istuu kaksi osaa sun persoonallisuudesta, joista sä itse pidät. Seuraavaan kahteen istuu kaksi osaa, joiden saavutuksista olet ylpeä. Viimeiseen kahteen istuu kaksi osaa, joita ilman sun olisi parempi olla."

Revin itsestäni paloja ulos ja pistän ne istumaan ympärilleni Buckingham Palacen viereisen puiston auringonpaisteeseen ilmassa tuoksuu sushi ja aamukaste, ne ottavat ihmisten muodot ja saisivat huutaa mutta puhuvat vain hiljaa toisilleen. Olen etäisesti tietoinen siitä, että terapeutti sanelee tapahtumia vieressäni, kuulen kynän rapinan paperia vasten hänen tehdessä muistiinpanoja. Pyyhin satunnaisen kaulalle asti valuneen kyyneleen, tuijotan puolisokeana valokatkaisinta ja puhun ääneen.

Eilinen terapia oli ahdistavin koskaan. Vaikka mielikuvaharjoitus tuntui aluksi hölmöltä ja teennäiseltä, sain lopulta upotettua itseni siihen kunnolla, enkä edelleenkään ole varma olenko tyytyväinen siihen. Harjoituksen jälkeen olen lähellä paniikkia kun tajuan miten levälleen terapeutti oli minut avannut, juoksen hänen luotaan suoraan Sokoksen meikkiosastolle meikkivoide luomiväri rajauskynä ripsiväri huulipuna kynsilakka. Menen kotiin ja aloitan itseni peittämisen; lopulta saan itseni rauhoitettua ja lähden viemään lääkkeitä, jäätelöä ja elokuvia sairastavan Kukan luo.

Muistin juuri nähneeni viime yönä unta, että minulla oli salasuhde Kukan tyttöystävän Sinin kanssa. Se oli todella, todella outoa.

lauantai 10. marraskuuta 2012

look at the stars


Painajaisia painajaisten perään. Minnin verinen ruumis mökin lattialla. Katti muuttaa pois ja laittaa välit poikki. Herään, itken ja yritän nukahtaa uudestaan. Veljeni ei kutsu minua häihinsä.  Nita ja Laksi löysivät uuden, paremman ystävän. Herään uudestaan, aamu sarastaa jo. Yritän tappaa itseni mutta veitsi ei jätä jälkeäkään ihooni. Luovutan, avaan verhot ja yritän käydä kylpyhuoneessa herättämättä vielä nukkuvia serkkuja.

Puhun tädin kanssa syömishäiriöstä. "Mä oon kyl välillä miettinyt että mikä ihmeen syömishäiriö ku tosi paljonhan sä syöt." Ei hän tarkoittanut sitä ilkeästi, tiedän sen, mutta ahdistaa niin paljon niin paljon, tahdon lähteä kotiin ja mennä sänkyyn kuolemaan. Selitän hänelle että tämä on turvapaikka, täällä pystyn syömään ilman omatunnontuskia, hän nyökkää ja kyselee lisää. Ruokailujen jälkeen vessa käy mielessä kerran tai kaksi tai kolme neljä viisi, muistutan itselleni että tämä on vanha omakotitalo, täällä kaikuu kaikki talon läpi.

Olen niin kamalan väsynyt.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

ja rukoile


ruma
vitun läski
ai niinkö paljon
no on sul varaaki vähän laihtuu
sä et sit saa lihoo tosta enää grammaakaan
syö vaan, tieksä miten vaikeeta lihavan on löytää seurustelukumppani

Muistot ruuhkaavat pääni kunnes en kuule mitään muuta kuin huutoa. Kuulen ala-asteen poikien huudot ja äitini kaikki kommentit vuosien varrelta. Muistan miltä veitsi tuntuu iholla ja sormet kurkussa, muistan miltä S:n kavereiden nyrkkien jättämät mustelmat tuntuvat iholla, muistan sen kun tuntemattoman miehen parta raapii poskeani ja tajuan hänen olevan minua vahvempi.

Oksetan itseäni en kestä pitkästä aikaa oikeasti vihaan en kestä en kestä en jaksa

tiistai 6. marraskuuta 2012

hedwig's theme


En ymmärrä, mikä ajanvarauksissa ahdistaa minua niin paljon. Terveydenhoitaja laittoi tekstiviestiä että hänen oli pitänyt perua seuraava aikamme ja minut pitäisi soittaa ja varata uusi, mutta en vain pysty. Mitä pidempään odotan, sitä enemmän ahdistaa; mitä enemmän ahdistaa, sitä pidempään odotan. Saa nähdä, milloin seuraavan kerran näen häntä.

Eilen iltapäivällä tajusin oikeasti, miten järkyttävä ruokavalio minulla on ollut viimeisen kuukauden ajan. En ole syönyt muuta kuin karkkia jäätelöä keksejä sipsejä puhdasta paskaa, Halloween-viikonloppuna söin jopa lihaa leivän päällä. Nyt vasta kun aloin ajatella asiaa sisäistin, että tästähän fyysisesti huono vointini johtuu - raskas ja tunkkainen olohan on ihan suora seuraus siitä, että kehoni saa ravinnoksi pelkkää sokeria, rasvaa ja säilöntäaineita. Ei ihme että olen lihonutkin pari kiloa, puhumattakaan siitä, että ihoni on taas alkanut kukkia kuin kraaterikenttä. Todella viehättävä olo.

Karmean herätykseni inspiroimana lähdin eilen kauppaan ja ostin marjoja, vihanneksia ja ainekset neljään keittoon: yhteen pieneen, joka on eilisen ja tämän päivän ruoka, ja kolmeen suureen, jotka laitoin pikkupurkeissa pakkaseen seuraavan kahden viikon lämpimiksi ruoiksi. Olen ainakin nämä kaksi viikkoa ilman karkkia, syön terveellisesti enkä vain lillu ahmimiskierteen itsesäälissä. Katsoo jos vaikka saisin itseni samaan kuntoon, missä olin heinäkuussa.

Terve vai sairas, sairas vai terve?

maanantai 5. marraskuuta 2012

kelpaat kelle vaan


Veikattiin konserttiin viittäsataa katsojaa - paikalle tuli kaksi tuhatta. Kaksi tuhatta. En ole ikinä ollut osana missäkään yhtä upeassa, hypin ja hihkuin innosta monta tuntia jälkikäteen. Aivan uskomaton kokemus, yksi elämäni parhaista!

Lopulta tulin tulokseen että pakko minun on energiani johonkin purkaa, heitin päälle nopeat meikit ja juhlavaatteet ja lähdin keskustaan. Näin jälkikäteen ajateltuna huvittaa, kesän valokuvia muistellessa tajusin että minulla oli perjantaina baarissa päällä ne samat vaatteet, jotka minulla oli sinä päivänä, kun Sopuli katkaisi välit - sillä kehen muuhunkaaan minä olisin tanssilattialla törmännyt kuin tyttöön, joka oli joskus liian laiha rakkaani. Päädyimme vaihtamaan kuulumisia ja tanssimaan loppuillan sivistyneesti; vaikka olin jo vihaisia kyyneleitä pidätellessä lähdössä narikkajonoon hänen mennessä jo toista kertaa kaulailemaan eksänsä kanssa, sai Sopuli minut lopulta jäämään pilkkuun asti. Saatoin lääkitä katkeruutta juomalla drinkin tai kaksi kolme neljä seitsemän liikaa, mutta pääsin silti kotiin asti sekä henki että kunnia ehjänä.

Eilisaamu meni yksinäisyydessä. Näin koko toissayön painajaisia Minnistä ja Sopulista, aamulla herätessäni yritin keskittyä televisiosarjaan mutta ahdistus valtasi silti koko kehoni. Kaiken lisäksi en vieläkään muista milloin Katti olisi viimeeksi ottanut minuun omatoimisesti yhteyttä - tai no, tiedän tarkalleen mistä lähtien, ja inhoan itseäni koska menin näköjään hänen silmissään pilaamaan välimme. Eilen illalla Kukan luona istuin keittiön tuolilla ja kirosin mukavitsillä kaikkea. "Joko ne on ihan hirveitä mulkkuja tai sit ne on tuhannen kilsan päässä tai sit mä kusen kaiken. Välillä kaikki noi. Mutta yleensä mä vaan kusen kaiken." Kukka tuntuu olevan ainoa joka edelleen uskoo minuun, ainoa joka jaksaa olla vieressä ja silittää päätäni kun makaan lattialla itkua pidätellessä. Selitän leikittelevällä äänensävyllä kuinka tulen kuolemaan yksiössä kissojen ympäröimänä, mutta syvällä sisällä on puheestani leikki kaukana.

Lähetin terapeutille viestiä, että en ole tänään tulossa. En vain pysty.

lauantai 3. marraskuuta 2012

requiem eternam


Tänä iltana kajahtaa niin valtava konsertti, etten vielä pari vuotta sitten olisi pystynyt edes kuvittelemaan osallistuvani mihinkään näin suureen. Ennakkolippuja myyty melkein neljäsataa ja ovelta tulee vähintään sata lisää, eli me lauletaan ihan oikeasti täyden tuomiokirkollisen edessä. Olen niin hermostunut että käteni tärisevät vaikka kello ei ole vielä edes kymmentä aamulla, pelkään nolaavani itseni täysin vaikka tätä varten olemme harjoitelleet kymmenen kuukautta.

Surullista, että syömishäiriö ei halua jättää minua edes tänään rauhaan; olen konserttipaniikin lisäksi aivan kuolettavan ahdistunut siitä, että olen menosaa Nitan ja Porkkanan kanssa iltapäivällä ravintolaan syömään. Söin eilen liian vähän juuri sopivasti mutta silti, selaan netissä menua ja yritän kuollakseni päättää jo nyt mitä söisin, mikä olisi turvallisinta. Pelkään bulimian palaavan, olen viime aikoina tuntenut halujen kasvavan enkä tiedä pystynkö vastustamaan jos ne tästä enää pahemmaksi muuttuvat. Yritän hokea itselleni että minä olen kontrollissa, minä eikä syömishäiriö, mutta saa nähdä.

perjantai 2. marraskuuta 2012

guardian


En ole varma ovatko uuden lääkityksen sivuvaikutukset alkaneet potkia vai mikä tässä on, kun eilen illalla ja nyt vieläkin on kamalan huonovointinen olo; tuntuu kuin sisälmyksieni seassa olisi möyrimässä jättimäinen toukka. Toivottavasti muita sivuoireita huimaus sisäinen verenvuoto painonnousu päänsärky unettomuus mustelmat itsetuhoisuus tinnitus pyörtyminen sydämentykytys mania oksentelu hikoilu orgasmin puute itsemurha ei tule ja tämäkin menisi kohta ohi - tänä iltana on kenraaliharjoitukset, ja huomenna tulenkin olemaan lavalla edessäni täysi katedraalillinen ihmisiä. Ei hirveästi huvita laulaa yli tuntia putkeen niin, että samalla pitää pidätellä oksennusta.

Viime aikojen huonot yöunet ryömivät eilen vihdoin niskan päälle: nukahdin Kukan luona ainakin puoleksitoista tunniksi, ja viime yönä nukuin melkein kaksitoista tuntia. Ihanaa, kun pitkästä aikaa olo ei ole kuin kuolemalla! Kaiken lisäksi tänään on puolentoista tunnin aika hierojalle, hartiani ovat taas niin jumissa että eilen aamulla ihan oikeasti itkin kivusta.

Huominen jännittää ihan kamalasti, tulen varmaan tänne kirjoittamaan nopean paniikkipäivityksen aamulla.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

raplaulajan vapaapäivä


"Ootko sä terapeutinkin kanssa tollainen?"
"Millainen?"
"Että pidät yllä tollaista iloista kuorta."
"Ei tää oo mikään kuori."

Kaksi vuotta olen nähnyt psykiatriani, kaksi vuotta olen valittanut ihmisille kuinka hän vähättelee ongelmiani eikä suostu kuuntelemaan mielipiteitäni esim. mistään. Vasta nyt, kun Beckin testin tulokset ovat nousseet kymmenellä pisteellä, hän näyttää tajuavan, että a) hänen määräämänsä lääkitys ei auta oloani millään tasolla, ja b) vaikka olen sosiaalisissa tilanteissa ja pirteä ja huumorintajuinen, jotain saattaa silti olla pielessä.

Ensinnäkin, minä olen sosiaalinen ja hymyilevä ihminen, se että olen masentunut ei muuta tätä tosiasiaa. On mahdollista olla tilapäisesti iloinen vaikka olisikin pitkäaikaisesti masentunut. Toiseksi, se että ongelmista puhuessa minä nauran ja vitsailen ei ole mikään tapa yrittää piilottaa ~todellisia tunteitani~ tai jotain yhtä melodramaattista - se että käytän huumoria apuna ongelmien käsittelyyn ei tarkoita etten ymmärtäisi ongelmien suuruutta. Jos yrittäisin peitellä tunteitani, en puhuisi niistä. Miten koulutettu mielenterveystyöntekijä, lääkäri, ei ymmärrä että itkeminen ei ole ainoa tapa käsitellä asioita? Kyllä, huumorin käyttäminen varmaan pohjautuu ala-asteen koulukiusaamisen traumoihin ja äidin positiivisen huomion puutteeseen ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta se ei estä minua tuntemaan surua, se ei estä minua tuntemasta ahdistusta, eikä se todellakaan estä minua tajuamasta, että minussa on jotain vittu pielessä. Se yksinkertaisesti auttaa minua käsittelemään asioita, jotka muuten lamaannuttaisivat minut pelosta.

Mutta niin. Saatiin me jotain aikaiseksikin: diagnoosini muuttui määrittämättömästä masennustilasta vaikeaan masennukseen ilman psykoottisia oireita, psykiatri lupasi kirjoittaa uuden lausunnon Kelalle terapian jatkamisesta, sain sairaslomaa, sain lähetteen ravitsemusterapeutille, lääkitykseni vaihtui, ja minut määrättiin uusiin verikokeisiin. (Meinasin revetä ääneen kun psykiatri sanoi että hän määrää minulle koko bulimiapaketin - ei saanut yhtään sen naurettavammalta kuulostavaa nimeä keksineet sille koesarjalle. Kun kysyin häneltä, että miksi äärimmäisen neulakammoiselle pitää määrätä ylimääräisiä veriputeleita otettavaksi kun en ole pakottanut itseäni oksentamaan puoleentoista vuoteen, hän vain tokaisi että "varmuuden vuoksi". Hienoa, kiitos tästä, olen niin kauhuissani että minun pitää ihan oikeasti pidätellä itkua kun ajattelen asiaa.)

Tahtoisin niin kovin olla terve.

tiistai 30. lokakuuta 2012

allegretto


pianosonaatti nro 14 cis-molli op. 27 nro 2
"kuutamosonaatti"

Miten jotain näin kaunista voi olla olemassa? En ymmärrä, en yksinkertaisesti ymmärrä että yksi ihminen on luonut jotain näin kaunista, nojaan taaksepäin tuolissa ja itkettää koska miten jokin voi miten voi olla näin täydellistä, miten tämä voi kaikessa yksinkertaisuudessaan saada minut tuntemaan näin -

maanantai 29. lokakuuta 2012

anything that i want


Uusi ulkoasu, vihdoin! Tykkäilen ainakin itse kovin paljon.

Tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, että sain yksittäisestä terapiakäynnistä jotain ihan oikeasti irti. Juteltiin sairaslomasta ja tultiin tulokseen että kyllä se on paras vaihtoehto, vaikka minua kuinka hävettää joutua kertomaan äidille ja isille, että epäonnistuin taas. Puhuttiin myös paljon tatuoinnistani ja sen merkityksestä, myös toisesta jonka tahtoisin ottaa, ja siitä miten Minni on minua eron jälkeen kohdellut. Hymyilin terapeutin sanoessa olevansa ylpeä minusta, nauroin ja sanoin että kato kyllä mussakin välillä pilkahtaa esiin se kypsä aikuinen. Soitin opettajalle ja selitin tilanteeni, hän oli ihanan ymmärtäväinen ja sanoi, että koska olen ollut niin hyvä oppilas, voi hän kääntää katseensa toiseen suuntaan sairasloman aiheuttamien poissaolojen suhteen ja päästää minut silti tentteihin jos yritän opiskella itsenäisesti tämän viimeisen kuukauden ajan.

Terapian jälkeen kohtasin yhden suurimmista peloistani ja kävin YTHS:llä kyselemässä rokotuksista. Injektioneulat ovat yksi suurimmista peloistani (tiputukseen joutuminen on suunnilleen pahin painajaiseni) ja tarvitsen reippaasti yli kymmenen piikkiä, joten tästä tulee aikamoinen koetus. Eipä tässä silti ole muuta vaihtoehtoa kuin purra huulta ja mennä sinne - kyllä minä reissujen vuoksi sen kestän. Viisikymmentäyksi päivää ja lennän pitkästä aikaa Atlantin yli.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

syypää sun hymyyn



"Pallo on sulla. Ei sun tarvii stressata."
"Okei."

Hui miten tapahtumarikas viikonloppu.

Perjantaiaamuna menin jo kahdeksalta uuden terveydenhoitajan luo. Juteltiin syömishäiriöni konkreettisemmista asioista, päivien ruokailuista ja sairauden aiheuttamista fyysisistä oireista, ja mietittiin että miten saataisiin pelkoani tiettyjä ruokia kohtaan taltutettua. Lupasin hänelle yrittää syödä aamupalapuuron joka päivä yksin ollessani - saa nähdä miten onnistuu, aamuisin syöminen on aina ollut minulle kovin vaikeaa.

Terkkarin jälkeen auto lähtikin suoraan kohti paikkaa jonka nimi on minulle jotenkin ylitsepääsemättömän vaikea lausua. Ilta meni Kukan ja Sinin kanssa Kukan serkkujen järjestämissä Halloween-juhlissa, ihanaa kun sai pitkästä aikaa leikkiä tekoverellä ja muutenkin maskeerata itseään vähän ronskimmalla otteella! Asuni sai paljon kehuja ja myönnän olleeni siihen itsekin tyytyväinen. Ilta oli hämmentävän ahdistusvapaa vaikka ei ollut alkoholia rauhoittamassa: söin jopa kaksi isoa hämähäkin näköistä muffinssia, ja lusikoitiin nauraen Kukan kanssa lakritsikastiketta suuhun suoraan kattilasta.

Lauantai oli mukavan rauhallinen. Leikin maailman lihavimman kissan kanssa ja otin lähemmäs sata valokuvaa, katsoimme netistä perjantaina väliin jääneen Vain elämää -jakson ja minä hihkuin onnesta - myönnän piilofanittavani Cheekiä. Vaikka olin napostellut tyttöjen kanssa ties mitä pitkin päivää, vasta päivällinen aiheutti napsahduksen pääni sisällä, mutta onneksi Kukka keskeytti pahimman paniikkiahdistuksen pyytämällä minut kanssaan ulos koiraa lenkittämään. En ole varma oliko ajankohta sattumaa vai huomasinko hän pahan oloni, mutta olen joka tapauksessa kovin kiitollinen.

Jouduin lähtemään takaisin kotikaupunkiin (hyi kun tuntuu pahalta kirjoittaa niin, ei tämä kaupunki ole koti, tämä on vain paikka jossa tilapäisesti asun) aikaisemmin kuin muut tytöt koko iltapäivän kestävien kuoroharjoitusten takia. Nämä olivat viimeiset kunnon treenit orkesterin kanssa ennen ensi viikon konserttia, ja ei ole totta mikä fiilis siellä oli. Koko kirkko avautui edessämme, osasin kaiken ulkoa ja sydämeni oli pakahtua pumpatessaan samaa tahtia kapellimestarin käsien kanssa. Tämän minä osaan, tänne minä kuulun. Ei minua haittaa ettei minulla ole kuorossa ystäviä, kun en minä tarvitse niitä siellä, tarvitsen vain yleisön kasvoilla paistavan tunteen.

Nämä on niitä päiviä, kun minulla on toivoa.

torstai 25. lokakuuta 2012

peset kätesi uudestaan


Olen niin helvetin epävarma kaikesta. Teinkö jotain väärin? Ahdistanko höpötykselläni? Tahtooko minua varmasti nähdä? Enhän minä ole ainoa, jota pelottaa? Enhän minä ole ainoa, joka haluaa silti jaksaa? Tuijotan puhelinta, joka pilkkaa minua hiljaisuudellaan. Virta, hengitä. Suljen silmät ja hengitän.

Sain tänä aamuna työtarjouksen, inhotti joutoa kieltäytymään mutta pelkkä tuuraajan palkka ei elätä ketään. He lupasivat pitää minut listan kärjessä jos vakituinen paikka vapautuisi; toivottavasti onnistuisi, olen kuullut kyseisestä työstä paljon hyvää.

Huomenna kahdeksaksi psykiatrille, jos vaikka tällä kertaa en nukkuisi pommiin. Sieltä suoraan Kukan, Kukan serkuskatraan ja Sinin kanssa ensimmäisten kotipaikkakunnalle - paikalla on niin hölmön kuuloinen nimi, että epäilen edelleen sen olevan heidän mielikuvituksensa tuotosta, mutta siellä kuuluisi sitten illalla olla Halloween-juhlat. Palaan varmaan oman koneen ääreen sunnuntain kuoroharjoitusten jälkeen, iso konsertti on jo ensi viikolla ja me kaikki elämme ja hengitämme Mozartia.

Elän ja hengitän. Kyllä mä pystyn tähän.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

we'll do it all


Tuntuu kuin koko kesän ja syksyn kestänyt suru olisi yhtäkkiä muuttunut joksikin muuksi. Minnin ja minun ero, perheeni muutto Kiinaan, Sopulin vailla selitystä välien poikki laittaminen, yleinen masennus... Olen vain niin helvetin kyllästynyt olemaan surullinen, etenkin muiden ihmisten tekemisien takia. Lopeta se vitun itsesäälissä rypeminen. Suru on ainakin toistaiseksi muuntautunut puhtaaksi vihaksi, huudan heille epäreiluja kirosanoja päässäni enkä edes yritä enää väittää vastaan ystävien manatessa heidät alimpaan helvettiin.

Tiedän että viha on normaali vaihe toipumisessa joten toivotan sen ihan tervetulleeksi - totta puhuen se on aika virkistävää vaihtelua surulle. Vaikka tiedän että tämä tästä laantuu ja varmaan nopeastikin, niin juuri nyt tuntuu kuin voisin tämän energian voimalla tehdä ihan mitä tahansa. Ahdistushäiriö huutaa menemään kouluun ja olemaan täydellinen tai kuolen, minä jään ensimmäistä kertaa ihan noin vain kotiin lukemaan Harry Potteria pyjama päällä. Syömishäiriö käskee paastoamaan saatanan läski, minä sanon että haista sinä vittu ja syön irtokarkkeja.

Tahdon vain pois täältä, tahdon muuttaa jo, tahdon aloittaa koulun ja aloittaa elämän. Tahdon suudella sateenvarjon alla ja hymyillä bussissa. Tahdon elää.

ja pitkästä aikaa olen alkanut kuunnella snow patrolia ja hymyillä

maanantai 22. lokakuuta 2012

linnut


Sen lisäksi että hän päätti ettei tahdo olla kanssani tekemisissä, Minni lähetti takaisin kaiken minkä olen hänelle neulonut ja vaatteet sun muut mitkä hän on kahminut minulta itselleen vuosien varrella.

Terapeutti ei suostunut päästämään minua pois ennen kuin lupasin etten olisi tämän viikon ajan yksin. Hän puhuu osastosta ja sairaslomasta ja turvaverkosta. Kun hän kysyy että olenko satuttanut isteäni, en vastaa.

En saa henkeä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

look at the stars


Herään itkien painajaisesta, haparoin vartaloa jonka ympäille kääriytyä mutta olenkin yksin, tietenkin minä olen yksin.

Asunto on sotkuinen mutta en pysty nousemaan sängynpohjalta kun oma vartaloni ahdistaa niin paljon. Olen syönyt aivan järjettömiä määriä viikon ajan, vaatteet tuntuvat makkarankuorilta ja alasti kaikki hölskyy lilluu löllyy. Tahdon olla syömättä mutta toisaalta haluan haistattaa vitut kaikelle, ahmia ja oksentaa ja ahmia ja oksentaa kyllä minä sen vielä osaisin ihan varmasti osaisin hiljaa ja huomaamattomasti.

Välillä mietin asioita, joita en saisi ajatella. Kuinka moni kaipaisi minua? Moni kyllä väittäisi kaipaavansa, mutta kovin moni varmasti sanoisi sen vain muodon vuoksi. Pojat olisivat vain "ei vittu, oikeesti?" ja sitten jatkaisivat elämäänsä kuin en olisi ikinä ollut siinä - en minä loppujen lopuksi heille paljon merkitse, kyllä minä sen tiedän. Nitaa harmittaisi menettää kaveriporukan ainoa toinen tyttömäinen tyttö, mutta kyllä hänkin pian löytäisi uuden ystävän, jonkun joka on terve ja onnellinen niin kuin hän itse, ja pikkuhiljaa minä unohtuisin kokonaan.

13 päivää konserttiin.
59 päivää joulun lomamatkaan.
72 päivää uuteen vuoteen.
127 päivää yhteishaun alkamiseen.

Pakko jaksaa. Pakko. Kyllä minä jaksan. Kyllä minä jaksan.

lauantai 20. lokakuuta 2012

nahkatakkinen tyttö


"Ootsä ees syönyt tänään mitään?"
"No... Oon mä ehtoollisleivän!"

Sekunnin ajan mietin valehtelemista, mutta kesken lauseen päätän etten jaksa. Kukka työntää eteeni jaffakeksejä ja hapankorppua ja itsetehtyä sushia, syön kiltisti. En tunne nälkää enkä kylläisyyttä, tunnen vain halua tehdä eri asioita. Halua syödä, halua ahmia, halua oksentaa, halua paastota. Kehon omilla tuntemuksilla ei nykyään ole mitään tekemistä syömisteni kanssa, tiedän että pitäisi olla huolissani mutta en jaksa välittää. Olen joka tapauksessa syönyt viime aikoina niin paljon, että ei sillä ole mitään väliä jos olen päivän kaksi kolme syömättä.

Jos lakkaisin ottamatta yhteyttä Nitaan, Laksiin ja poikiin, kuinkakohan kauan heillä menisi huomata? Pojat tuskin ainakaan huomaisivat moneen viikkoon. Onneksi Kukka jaksaa hölmöillä kanssani ties kuinka monta päivää viikosta, en tiedä mitä tekisin jos häntä ei olisi. Eilenkin hän teki minulle kaksi kasvomaalausta, jokin sininen Black Swan -tyylinen ja pääkallo, ja jaksoi kuten aina saattaa minut koiran kanssa kotikadun risteykseen asti. Tykkään näistä kotiinkävelyöistä, vaikka on kurja keli ja kello on ties kuinka paljon (tai vähän, näkökulmasta riippuen) ja väsyttää niin jaksaa aina hymyilyttää.

Kyllä minä pärjään. Lähden yliopistosta ja menen koulutusohjelmaan josta nautin, muutan uudelle paikkakunnalle ja nukahdan asuntoon, jossa en aina ole yksin. Pitää kai vaan jaksaa odottaa. Olen odottanut jo pitkään, jaksan vielä hetken. Kyllä minusta vielä tulee onnellinen.