marry the night

Olen palannut kotiin, päivää aikaisemmin kuin piti - pomo ilmoitti että minut tarvitaankin töihin sunnuntaina, enkä millään olisi tahtonut kieltäytyä tuplapalkasta. Toivottavasti sää olisi parempi kuin tänään, tahdon pyörän selkään polje polje polje kovempaa nopeammin tuntemaan tuulen kasvojani vasten ja basson jytinän kuulokkeista. 94/500. Onhan se kurjaa etten päässyt nauttimaan tästä päivästä täysillä, mutta toisaalta nautin myös hiljaisuudesta, nautin siitä kun hiukset ovat sotkuiset enkä ole meikkiä nähnytkään, kun kissa kehrää sylissä ja lämmittää reisiä.

Helsingissä oli vaikeaa, niin kuin saatoitte edellisestä merkinnästä päätellä. Itku meinasi tulla jokaisella kadunkulmalla, Kihara vittuili minulle asiasta ja olen vain puoliksi varma että se oli hyväntahtoista leikittelyä. Näin Minniä pikaisesti hänen työpaikallaan, jalat tärisivät niin paljon että meinasin lyyhistyä enkä tiennyt ollenkaan mitä sanoa, mutta oli silti jotenkin helpottavaa nähdä häntä. Ehkä me vielä joskus voidaan olla ystäviäkin. Toivon niin, ainakin.

Vaikka muuten oli ahdistavaa, onneksi Pride-asiat ovat aina yhtä kivoja: torstaina nuortenillassa näperreltiin rannekoruja (paikka oli tyhjempi kuin olen yhtenäkään vuotena ennen nähnyt, outoa, missä kaikki nuoret?), eilen tanssin jalat sohjoksi naistenbileissä, ja tänään hymyilin ja otin hienoja kuvia kulkueesta. Olin eilen Kaivohuoneella mielestäni jopa kaunis - meikit ja hiukset laitettuna, maailman suloisin mekko päällä. Silti kaikki kaverini isketään ympäriltäni, ja minä löydän itseni kolmelta aamuyöllä täysin yksin. Olenko oikeasti niin ruma, oliko eilinen peilikuva vain jotain aistiharhaa? En minä olisi kenenkään mukaan halunnut lähteä, mutta olisi ollut kiva jos joku olisi edes hymyillyt minulle. Sopulin tekstiviestit pelastivat kyllä, en tiedä mitä olisin tehnyt jos olisi pitänyt siellä ulkona yksin istua odottamassa muita ilman että edes puhelin olisi piipannut. Onneksi en sentään ollut humalassa, mistä olen kiitollinen - olimme meinaan pystyssä 22 tuntia, minkä jälkeen viiden tunnin yöunet; jotenkin minusta tuntuu että krapula vielä siihen päälle olisi koitunut kuolemakseni. Olo oli silti sen verran hutera että lähden kävelemään kaukoliikenteen terminaalille jo puoli kolmelta, matkan takaisin kotiin vuorotellen nukuin ja laitoin viestiä Sopulin ja Katin kanssa.

Viikon päästä lauantaina taas tanssimaan. Voisin silloinkin olla selvin päin; jaksaa paremmin ja ei tule yhtä paljon huonoja kaloreita. Ja oikeasti, basson ja hajuveden ja tupakansavun ja tahmaisen lattian yhdistelmästä nousee yhtä uskomaton huuma kuin kalliista drinkeistä. Hetken olen taas elossa. Saatan saada seuraakin silloin, aina hermostuttaa tanssia muiden kuin tuntemattomien edessä, mutta ei se mitään.

make me come alive, come on and turn me on 

touch me, save my life, come on and turn me on 

i'm too young to die, come on and turn me on 

turn me on, turn me on, turn me on, turn me on

hei, pikkusisko, helsinkiin

Pikainen kännykkäpäivitys.
Ahdistaa kaikki. Olen Helsingissä ensimmäistä kertaa eron jälkeen, en kolmeen vuoteen ole ollut täällä kuin pari hassua kertaa ilman Minniä. Kaikki paikat ovat täynnä muistoja, enkä pääse niitä pakoon mihinkään. Eilen purskahdin itkuun neljä kertaa päivän aikana, nyt en vielä ole edes lähtenyt talosta ulos ja pidättelen jo itkua - ollaan Kiharan ja toisen kaverin kanssa menossa käymään paikkaan jossa Minni on töissä ja jonka olen jo oppinut yhdistämään täysin häneen.
Tahtoisin vain lähteä kotiin mutten voi, olen luvannut olla seurana ja nauraa ja hymyillä ja tanssia.
Saatan hyvinkin kuolla.

in the name of love

Pakkaan. Vaatteita kamera puhelin laturi pillerit lompakko onks tukka hyvin näkyyks kello, yritän epätoivoisesti saada kaikkea mahtumaan yhteen laukkuun. Lähden loppuviikoksi Kiharan luo, sisälläni kuplii sekä ilo että pelko - vähän pelottaa koska hän on kaunis ja hyväkroppainen kun minä taas olen epämääräinen merinorsu, mutta yritän nauttia ajastani ja olla vertailematta tai muutenkaan ahdistumatta. Näimme viimeeksi kaksi vuotta sitten, nyt ei pidä keskittyä pahoihin asioihin.

Matkan syynä on tietenkin Helsinki Pride! Menemme huomenna nuorteniltaan, perjantaina naistenbileisiin ja lauantaina kulkueeseen ja puistojuhlaan. Myös Kukka ja hänen tyttönsä tulevat kulkueeseen, lupasivat soittaa. Meinasin jo sanoa teille että jos näette minut niin tulkaa tökkimään, mutta sitten tajusin että eihän suurin osa teistä tiedä kuka olen. Mwahaha.

Ennen kuin pääsen bussiin asti, pitää vielä käydä töissä nopeasti - tajusin eilen unohtaneeni iPodin ja kuulokkeet pukuhuoneen kaappiin. Tai siis, toivottavasti olen ne sinne unohtanut, sillä vaihtoehto on että olen hukannut ne, ja tätä en varsinaisesti arvostaisi.

Pitäkää tekin hauska loppuviikko, palailen sunnuntaina takaisin!

now i see

Puikkelehdin metsätiellä polkupyörän selässä, väistän satunnaisia etanoita ja käpyjä. Raikas kesäsateen viilentämä ilma puhaltaa kasvojani vasten ja suljen silmäni hetkeksi - mutta vain hetkeksi, enhän halua vahingossa murskata etanan heiveröistä kotiloa. Vatsaani lämmittää vastapaistetut vohvelit mansikkahillon kanssa, eikä edes ahdista, ei minua ikinä Kukan näkemisen jälkeen. Katselen vihreyttä ympärilläni, ja hymyilen taas aidosti. Ehkä tämä vielä tästä.

Kotiin tullessani hymyni leveni entisestään, ihanainen Marzu oli jättänyt minulle yllätyksen blogiinsa!

1. Nimeä 15 bloggaajaa 

2. Ilmoita heidän nimeämisestä heidän blogistaan 

3. Jaa 7 faktaa itsestäsi 

4. Kiitä bloggaajaa joka nimesi sinut 

5. Lisää Versatile Blogger Award kuva blogipostaukseen.

Koska olen todella huono tekemään listoja ihmisistä enkä halua laittaa ketään tärkeysjärjestykseen - ja koska tämä tuntuu aika lailla kiertäneen koko lukulistani :D - jätän nyt ensimmäiset kaksi kohtaa tekemättä. Pahoittelut laiskuudesta!

Mutta niin, seitsemän faktaa. Katsotaanpas...

1. Opiskelen kiinan kieltä, ja rakastan sitä yli kaiken. Osaan ulkoa noin sata merkkiä, enkä ole kovin monesta asiasta enemmän ylpeä.
2. Pakko-oireisuuteni liittyy tasapainoon ja symmetriaan. Se on ollut minulla koko ikäni, mutta vasta viimeisen vuoden parin aikana olen tajunnut, että se ei ole normaalia.
3. Olen ollut kolmessa "oikeassa" parisuhteessa: 15-16-vuotiaana tytön kanssa, 17-vuotiaana pojan kanssa, ja 18-20-vuotiaana tytön kanssa.
4. Minua kiusattiin ala-asteella niin pahasti, että näen edelleen, kymmenen vuotta myöhemmin, painajaisista silloisista luokkatovereistani.
5. Suvussani (ydinperhe, serkkujen perheet, iso- ja isoisovanhempani) ei ole ollut yhtäkään avioeroa. Tämä on vaikuttanut suuresti asenteeseeni parisuhteita ja ylipäätään rakkautta kohtaan, myönteisesti siis.
6. Suurin rakkauteen/perheeseen liittymätön haaveeni on kouluttautua kokki-kondiittoriksi ja perustaa oma ravintola.
7. Minulla on neljä pehmolelua esillä asunnossani: viisivuotiaana vanhemmilta saatu nalle nimeltä Punkku, kuusitoistavuotissyntymäpäivänä silloiselta parhaalta ystävältä saatu dinosaurus nimeltä Pervosaurus, lukioaikaiselta tyttöystävältä saatu leijona nimeltä Jellona, ja Minniltä saatu apina nimeltä Paavo. Kyllä, nimeän kaikki pehmoleluni.

sata kilometriä ouluun

Välillä minusta tuntuu, että sekoan. Sairas osa minusta huutaa että turha minun on edes harkita avun hankkimista; enhän minä mikään sairas ole. Enhän minä voi olla syömishäiriöinen, kun en minä näännytä itseäni enkä ole alipainoinen; olen lihava ja itsekuriton. Jokin järkevä osa minusta tietää että se on vain sairaus joka puhuu, että tämä ei ole normaalia eikä tervettä, mutta en millään jaksaisi välittää. Elämä olisi niin paljon helpompaa jos vain antaisi sairauden viedä. Ei kukaan silti välittäisi.

Lasken kaiken, en mene mihinkään ilman kynää ja paperia. Kalorit ja kulutus, liikuntasuunnitelma, terveellisiä ja proteiinipitoisia ruokia, ateriasuunnitelma. Painoindeksin muutokset, kaavoja painon heilahtelusta sinne sun tänne, unelmia tulevaisuudesta. Jopa siivoamisesta tulee miellyttävää kun etukäteen suunnittelee minuutilleen mitä tekee milloinkin. Kauppalista siinä järjestyksessä missä tuotteet koriin laitan. Listoja asioista, joilla saan palkita itseni saavuttaessani eri asioita. Lasken työpäivät minuutteina, palkat sentintarkasti.

Pelkään että romahdan. Psykiatrin sanat kaikuvat päässäni.

Tuntuu että kaikki helpottuisi edes vähän jos vain saisin halauksen, mutta ei minulla ole täällä ketään ketä halata. Äitikin ilmoitti, ettei viitsi tulla luokseni tänään kun se menisi töiden takia iltaan. Ei se mitään, en mä olis halunnutkaan sua nähdä, ethän sä ookkaan kuin muuttamassa toiselle puolella maapalloa kahden viikon päästä. Ystäväni eivät ymmärrä miten paha olo minulla on, he luulevat että minulla on kaikki hyvin, ja mikseivät luulisi? Välillä harmittaa, että osaan peittää ahdistukseni niin taidokkaasti.

and the hardest part

Etsin epätoivoisena samanparisia sukkia, koluan koko laatikon läpi. Yhtäkkiä käteeni osuu paperipala, ja hetken ajan olen autuaan tyhjä kun en muista mikä se on. Viime syksynä Minni oli täällä yksin päivän kun olin perheen kanssa Tallinnassa syömässä, tullessani kotiin aloin löytää Post it -tarroja ja erilaisia muita muistilappuja pitkin kämppää. Jääkaapissa muistutus syödä, kylpyhuoneen peilissä muistutus siitä että olen hänen kaunis tyttönsä, spontaaneja rakkaudentunnustuksia DVD-hyllyssä. Erosimme kolme ja puoli viikkoa sitten, kaksi viikkoa sitten kävelin tärisevin käsin poistamassa kaikki laput joiden olinpaikat muistin.

Tänä aamuna löysin taas yhden, jota en ollut ollenkaan muistanut - vai löysinkö sen ensimmäistä kertaa vasta nyt? Hymyile kulta, rakastan sua! Tuijotan turkooseja sanoja, tuttua käsialaa. "Etkä rakasta", sanon ääneen. Lappu putoaa käsistäni ja minä romahdan lattialle, itken ensimmäistä kertaa viikkoon, itken niin kuin en ole sen ensimmäisen yksinoloviikon jälkeen itkenyt. Huudan tuskasta, enkä ole varma mikä sattuu niin paljon. Tiedän että minulla ja Minnillä oli pari viimeistä kuukauttamme vaikeita, ja totta puhuen hän kohteli minua aika lailla kuin roskaa silloin; vaikka ero oli shokki niin ei se ollut varsinainen yllätys. Minulla on päivä päivältä vähemmän ikävä häntä, itse asiassa voin varmaan sanoa että minulla ei ole moneen päivään ollut häntä ollenkaan ikävä, ja olen jo viikon pystynyt mainitsemaan hänet keskustelussa ilman että sisäelimeni menevät solmuun. Jos hän nyt yhtäkkiä katuisi ja pyytäisi takaisin, en päästäisi. Ei siinä että hän ikinä pyytäisi, miksi joku ylipäätään haluaisi minut? Minulla on ollut muistutuksia hänen olemassaolostaan ja meidän menneisyydestä niin pitkään, miksi juuri nyt yhtäkkinen romahdus?

Tuntia myöhemmin itken edelleen. Haluaisin vain lopettaa ja lähteä töihin mutten pysty, keho huutaa päästä sänkyyn peiton alle ja nukkumaan pois.

Pitkästä aikaa ihan oikeasti itsetuhoinen olo.

ahmat tulevat

Terapeutti lähti tällä viikolla kesälomalle, seuraavan kerran näen häntä vasta elokuun lopussa. Eilen aamulla ennen töitä kävin omalla psykiatrilla YTHS:llä, hän on jutellut terapeutin kanssa (minun luvallani) ja ovat molemmat huolissaan. Hän puhuu pelottavia sanoja akuuttipsykiatrian poliklinikka Acuta osastohoito Pitkäniemi minun katoessa polviini, haluan vaan pois sieltä ja pyöräillä töihin. Psykiatri sanoo kirjoittavansa paperin joka pitää ottaa mukaan jos akuuttipsykiatrian polille joudun menemään, sä oot Virta vielä normaalipainoinen ja luonteeltasi tollainen hymyilevä ja iloinen, dramatisoin tätä tilannetta tässä vähän että ne varmasti ottaa sut tosissaan. Lähtiessäni minulla on kädessä ajavarauspaperit psykiatrille ja terkkarille elokuussa, taas yksi lääkeresepti, poliklinikan puhelinnumero ja psykiatrin käyntikortti.

Silti söin vain lounaan töissä, en saanut mitään muuta ruokaa alas koko päivänä kun pelkkä ajatus ahdisti niin paljon. Psykiatri sanoi että aivoni yrittävät syömättömyydellä ja numeropakkomielteellä tasapainoittaa jätetyksi tulemisen aiheuttamaa syvää epävarmuutta. Teki mieli pyörittää silmiäni ja sanoa jotain sarkastista, mutta nyökkäsin vaan, kuulostaa joltain mitä mun aivot tekis. En nykyään lähde minnekään ilman kynää ja ruutupaperia, pakko pystyä laskemaan jotain heti jos tekee mieli.

Tänään kahdeksan tuntia töitä, huomenna kymmenen, sunnuntaina kuusi. Juhannuksen vietto ei vielä ole edes virallisesti alkanut ja minulla on aivan järjetön krapula (eilen oli palkkapäivä; en voisi selittää illasta vaikka tahtoisinkin, on sen verran hatarat muistikuvat), taitaa onneksi olla pakko nyt olla hetki mehukattilinjalla koska olen koko viikonlopun pitkää päivää töissä. Näen silti Sopulia ja joitain hänen kavereitaan tänään elleivät he ole lähteneet pois siihen mennessä kun työpäiväni päättyy, pitää yrittää muistaa ottaa jotain nättejä vaatteita mukaan että en mene paskasissa työvaatteissa heitä näkemään.

maratonipostaus + award

Eilen oli hauskaa. Työpaikalla oli työntekijöiden ilta, esimiehet pyörittivät paikkaa joka oli auki vain meille. Pyörin ja kiepun ja kiidän, nostan jalat ilmaan ja keskityn vain tuntemaan. Sieltä baariin, join aivan liikaa mutta ei se mitään koska minulle juteltiin, ihmiset kyselivät minusta ja ystävistäni ja elämästäni, vaikuttivat jostain syystä aidosti kiinnostuneilta. Me viedään sut strippiklubiin sun synttäreinä, pojat nauravat, tytöt lupaavat ostaa minulle privaattitanssin. Pyytävät liittymään seuraan kun isompi pöytä vapautuu, yrittävät saada jäämään kun lähden viimeisellä bussilla.

Taidan nyt vihdoin alkaa tuntea jotain muutakin kuin musertavaa yksinäisyyttä. Outoa. Kyllä olen edelleen masentunut ja ahdistunut ja saan paniikkikohtauksia ja kaikki pelottaa, mutta jaksan ehkä taas alkaa toivoa, että en ole täysin yksin. Mutta toisaalta pelottaa ajatella niin, mitä jos minut taas hylätään ja tajuan että en olekaan kukaan?

Kävin tänään kaupungilla Sopulin kanssa. Kaksi suurta kuppia teetä ("en tajua miten sä et juo kahvia"), yksi kovin naurettava vihkonen, Anttilassa harhailua ja pelottava ruokakauppareissu. En muista milloin olen viimeeksi käynyt ostamassa itselleni ruokaa kenenkään muun kuin Minnin seurassa, se oli aivan järjettömän pelottavaa mutta kyllä selvisin. Luonnonjugurttia, kukkakaalia, porkkanaa, broileripyöryköitä, maitoa. Sopuli tarjosi palan pelottavan näköistä venäläistä suklaata, en pystynyt sanomaan ei, mutta kerrankin ei jäänyt ahdistamaan ollenkaan. Hymyilin vain ja selitin epämääräisestä koostumuksesta; hymyilytti muutenkin kovin paljon.

Ja vaikka päivä meni niin hyvin, ahmin illalla. Jotenkin hölmöltä laskea 300 ylimääräistä kaloria ahmimiseksi, muistan ajat kuin ahmimimen tarkoitti ylimääräistä kahtatuhatta, mutta silti on inhottavan täysi olo. Mörkö kuiskii minulle, vielä kerkeäisit vessaan, mutta suljen silmät ja menen silittämään kissaa. Olen ollut yli vuoden pakottamatta itseäni oksentamaan, en aio aloittaa taas, en vaikka peili kiljuu ja näyttää kuin olisin raskaana. Tein huomiselle peruna-kukkakaali-porkkanamuusia ja broileripyöryköitä töihin lounaaksi, pitää katsoa jos uskallan syödä.

Katsokaa mitä mä sain hopeasoopelilta, hii!

  

Ideana on muistaa ja tuoda esille mahtavia blogeja, joilla on alle 500 lukijaa. (Kiitä palkinnon antajaa postauksessasi, lisää myös "Liebster Blog" -kuva ja jaa palkintoa eteenpäin 5:lle alle 500:n lukijan blogille! Muista ilmoittaa palkinnon saamisesta heidän blogeissaan!)

Minä voisin lähettää tämän eteenpäin blogeihin Folding stars, Ilja, Ja pahalta silmäs sulkea, kuka teki minusta tän naisen ja Change.

does your mother know

Pahoittelut teille, jotka kerkesitte nähdä viimeöisen, erittäin erittäin humalassa kirjoitetun päivityksen. Hiemanko hävettää.

Katti oli täällä eilen, lähti puolenpäivän jälkeen. Joimme liikaa Jallua, lauloimme liikaa SingStaria, ja menimme aivan liian myöhään nukkumaan, mutta ei se mitään. Ilta oli hauska, en ollut tätä ennen kunnolla edes tajunnut, miten ikävä Kattia minulla on ollut. Ei me mitään kovin henkeviä juteltu (kai, muistaakseni), mutta helpottaa pelkästään tieto että toinen on siinä ja kuuntelee jos on tarve.

Nyt kun olen taas yksin kotona, ajattelen ihan liikaa.

On syyskuu 2006, viimeisiä muuttolaatikoita puretaan Suomeen muuton jäljiltä. Kodinhoitohuoneen nurkasta kannetaan viimeiset tyhjät pahvit ulos, takaa paljastuu vanha vaaka. Äiti katsoo sitä hetken, siirtää katseensa minuun. "Menepäs Virta vaa'alle", hän sanoo ja kohottaa kulmiaan odottavasti. Hämmennyn vähän, mutta menen silti - ei se minua haittaa, olen täysin tyytyväinen hoikkaan mutta muodokkaaseen vartalooni. Viisari osoittaa tasan 54 kiloa, kohautan harteitani ja astun pois vaa'alta. Ennen kuin kerkeän lähteä huoneesta, äiti pysäyttää minut. "Sä et hei sitten saa lihoa enää grammaakaan", hän sanoo, "sun pitunen tyttö ei saisi painaa yhtään tuota enempää, muuten alkaa jo olla lihava." Pyöritän silmiäni ja nyökkään ajattelematta paljon muuta kuin että äitini on naurettava. Lähden huoneesta ja yritän unohtaa, mitä äsken tapahtui.

En ikinä unohtanut. En aktiivisesti ajatellut asiaa ennen kuin kolme vuotta myöhemmin, ollessani kahdeksantoista ja tajutessani että olin masennuksen aiheuttaman ahmimisen myötä lihonut kaksikymmentä kiloa, mutta en missään vaiheessa unohtanut. Olen nyt viittä vaille kaksikymmentäyksi, ja viimeiset kolme vuotta ei mielessäni ole pyörinyt paljon muuta kuin yliopisto, Minni, ja numero 54. Nyt ensimmäiset kaksi alkavat pikkuhiljaa hiipua mielestäni, olisin tahtonut takertua molempiin kiinni mutta välillä on pakko päästää irti. Ehkä molemmista irtautumisista tulee vielä jotain hyvää - kun yliopisto lähtee niin tilalle tulee paljon parempaa, ja ilman vaikeaa kaukosuhdetta on paljon enemmän aikaa ja rahaa muille asioille.

Silti, se numero viisikymmentäneljä viisikymmentäneljä pakko päästä alle viisikymmentäneljä ei suostu lähtemään pois, vaikka sen pitäisi.

Juttelen parhaillaan Sopulin kanssa, tuli kovin huono omatunto kun pyysin siirtämään tämänpäiväisiä kahveja. Olisin kovasti tahtonut nähdä, mutta yhtäkkinen ahdistus lamauttaa paikoilleen ja ajatus siitä, että pitäisi käydä suihkussa ja pukea päälle... Ei, ei pysty, ei tänään. Onneksi on vapaapäivä, ei tarvitse töistäkään murehtia. Huomenna on jo parempi olo, päätin sen, huomenna hymyilen ja nauran ja juoksen. Saattaa vähän jännittää, mutta ei se mitään.

musta joutsen

Itkin tänään ensimmäistä kertaa maanantain jälkeen.

Viime yö oli pelkkää painajaista, veljeni kulki perässäni saksien kanssa ja yritti leikata läskiä irti. Huusin hänelle älä, en tahdo arpia, mutta hän vastasi että minun olisi kannattanut ajatella sitä ennen kuin lihoin. Harvoin klo 6:20 herätys tulee helpotuksena; nousin sängystä sillä sekunnilla kun jalat kantoivat.

Töissä oli ihan hirveä kiire koko ajan, en kerennyt pitää edes hengähdystaukoa paitsi puolen tunnin ruokailu naurettavan aikaisin. Meinasin jo uhmata kohtaloa ja syödä pihviä ja riisiä, mutta mennessäni lounasravintolaan tajusin, että lämpimän ruoan tarjoilu ei ollut vielä alkanut. Patonkia sitten, enpä oikeastaan valita vaikka tulikin vähän ällö olo. (Mutta toisaalta, nykyään tulee kaikesta ruoasta ällö olo, niin ei sillä kai niin väliä.) Kerkesin myös kokea jonkun aivan uskomattoman pika-ahdistuksen siinä ruokatunnilla; tajusin Minnin tulevan ystäviensä kanssa käymään työpaikallani tässä joku päivä, mutta en muista mikä päivä tarkalleen ja ahdistaa ihan liikaa ajatus siitä, että he näkisivät minut. Lilluva, löllyvä Virta, katsokaa miten typerältä hän näyttää työvaatteissaan; katsokaa, hänet minä jätin; minä tiedän miltä hän näyttää kun hän itkee pelosta ja rukoilee etten jättäisi yksin. Pelkään kamalasti että hän nauraa minulle selkänsä takana muille ihmisille, paremmille ihmisille, vaikka en tosissani usko että hän tekisi niin.

Onneksi törmäsin töiden jälkeen Sopuliin - tai no, Sopuli hiipi taakseni ja tökkäsi minua selkään, säikähdin niin kovasti että kiljaisuni kaikui pitkin maita ja mantereita - kaupassa. Naurettiin ja puhuttiin SingStarista ja kaikesta höpsöstä, hymy tuli luonnostaan eikä väkinäisenä, iloiset ajatukset seurasivat minua pitkälle iltaan asti. Kävin vielä Kukan luona maistamassa itsetehtyä jäätelöä (vaikka jokainen suupala itketti, pakko syödä pakko syödä) ennen kuin tulin kotiin, nyt olen niin väsynyt että kaikkialle sattuu. Haluan vaan rojahtaa sänkyyn ja nukkua, mutta pelottaa että tästä yöstä tulee samanlainen kuin edellisestä.

Huomenna pääsee tyhjentämään pään.

vaikken koskaan päihittäisi ketään

 
Töissä hymyilen ja juoksentelen paikasta toiseen, kysyn työvuoroja tahtooko joku vapaata juhannukseksi mä voin tulla töihin ja vitsailen radiopuhelimen välityksellä. Teen suunnitelmia; tule tänne, tulen sinne, tehdään sitä, entäs tota. Tahdon töihin, tahdon nähdä ystäviä, mitä tahansa - mitä tahansa että ei tarvitse olla yksin kotona. Appelsiini oli täällä eilen, huomenna näen Kukkaa ellen saa Sopulia tänne juomaan kahvia (kyllä, tiedät kuka olet, ja kyllä, olet Sopuli!), yritän houkutella Kattia tänne sunnuntaina, tiistaina lähden huvipuistoilemaan ja puistoskumppaamaan Appelsiinin ja Rastan ja Pojun ja muiden kanssa.

Päätin tänään syödä oikeaa ruokaa. Perunamuusia ja porsaanleikettä, kastiketta ja keitettyä porkkanaa. Päädyin itkemään yksin pukuhuoneen nurkkaan, oli pakko laittaa Katille viestiä nyt tarvitsisin hyvän syyn olla oksentamatta, rauhoituin vähän ja onnistuin olemaan menemättä vessan kautta.

Ote eilisen paperipäiväkirjamerkinnästä:

Ahdistaa sellaisella tavalla että ei ole pitkään aikaan. Makaan sängyllä ja katson kattoa, kuulokkeissa soi Happoradion albumi Puolimieli niin kovalla että sattuu, annan lyriikoiden kaikua korvissani ja haaveilen, haaveilen maailman ääriin juoksemisesta, pyörtymisestä, sairaalasta heräämisestä. On niin yksinäinen olo, sellaisella tavalla yksinäinen jonka seurauksena aina syömiset huononevat. En itke, en tunne mitään. Pidän kiinni puhelimesta ja rukoilen että joku laittaisi viestiä, ajattelisi minua, muistaisi että olen vielä elossa.

heliumpallo

 
Vaikka heräsinkin jo kahdeksalta kun työnantaja soitti, oli silti ihanaa herätä jonkun vierestä. Kieltämättä ei ihan sillä tavalla kuin olen tottunut, ottaen huomioon että yöseura ei esim. ollut ihminen, mutta silti.

Eilinen oli kovin hauska. Näin päivällä bussin ikkunasta Pojun, hänkin huomasi minut, hymyili leveästi ja vilkutti. Oma hymy nousi ilman että piti edes ponnistella, hämmennyin pikkuisen kun tajusin. Myöhemmin juostiin Kukan kanssa kaupasta toiseen nauraen, ilta meni mesessä ja tekstareille hymyillen, sovitaan vaan näkevämme valkoviini-katkarapu-unia.

Silti iski illalla sänkyyn mennessä ahdistus, mitä jos en pysty tähän, mitä jos en selviä, mitä jos häviäisin haihtuisin nukkuisin pois. Yksinäisyys iskee päin kasvoja kuin seinät joita päin välillä onnistun kävelemään, tekisi mieli soittaa jollekin mutta en keksi kenelle soittaisin, ei ole enää ketään joka jaksaa kuunnella ahdistuspuhelujani.

Paino tippuu, en oikein tajua miksi. Syön joka päivä, usein jopa ihan kunnon aterioitakin. Mietin, voisiko olla tuon työpaikan takia, kun kummiskin joka päivä pyöräilen 6km/suunta ja töissä kävelen 6-10h päivässä. Nita, paras ystäväni, joka oli samassa duunissa viime vuonna, laihtui aivan mielettömästi kesän aikana tekemättä tietoisesti mitään. Ehkä se on vain se, että yhtäkkiä liikun. Pitäisi silti yrittää syödä enemmän, mutta jokainen suupala ahdistaa ja itkettää, tahtoisin vain heittää kaiken pois ja nauttia tyhjän jääkaapin puhdaasta hohdosta.

enemmän reisiä vähemmän vaatetta

Blogini on ollut pystyssä alle kaksi viikkoa, ja teitä on jo 20. Hämmentävää.

Kajarit huutavat ensimmäistä kertaa vuosiin Turmion Kätilöitä. Pelkäsin että nämä olisivat vain teinivuosien huono harjahdus (onko tuo edes sana?), mutta ihan yhtä hyviä herrat edelleen ovat. Pakko huutaa ja tanssia mukana kun kuulee, ei ole yksinkertaisesti mahdollista pysyä paikallaan! Olen käynyt heidän keikallaan... niin, kuinkakohan monta kertaa? Varmaan neljä tai viisi, joka kerta tietenkin eturivissä. Se fiilis on niin uskomaton, heidän pelkkä lavashow on niin upeata että kannattaa käydä (vaikka meinasin kyllä pyörtyä kun Speggeli kerran lävisti nänninsä lavalla), ja ihan livebändinäkin ovat yllättävän hyviä.

Eilinen oli fyysisesti aivan uskomattoman raskas, vaikka söin kuin viimeistä päivää patonki tonnikalaa kasviksia lakritsi perunaa soijapihvi. Olin aamulla melkein puolessavälissä keskustaan tajutessani, että unohdin työvaatteet kotiin, niin piti lähteä takaisin. Terapiassa itkin, mikä on ainakin itselleni fyysisesti raskasta, minkä lisäksi poljin aivan täysillä töihin, mistä silti myöhästyin. Kuusi tuntia (onneksi sentään vain kuusi tuntia, eikä esim yhdeksän) töissä auringonpaahteessa kävellessä, sieltä vielä pyöräily kotiin. Kävin matkalla Kukan luona, sain kuvia viime viikonlopulta, ja juttelin heille harkinnastani hankkia lemmikki. Terapeuttikin oli sitä mieltä että se voisi olla hyvä idea, minulla olisi ihan konkreettinen tarve elää koska pitää huolehtia toisesta, ja saisin paljon tarvittua seuraa. Nyt pitäisi vain uskaltaa soittaa naiselle ja kysellä; vieraille ihmisille puhelimessa puhuminen on pelottavaa.

Onneksi sentään puhelin pitää ääntä, piip piip piip joku ehkä välittää minusta. Hassua.


Tänään suunnitelmissa piilolinssien osto, ruokakaupassa käynti (selviäisinköhän tällä kertaa ilman paniikkikohtausta?) ja pyöräilyreissulla käyminen. Tai ehkä ihan kävelylenkki kameran kanssa, ulkona on ihana sää ja asun kauniilla alueella.

älä tapa

älä jätä henkiin

kun se seisahtaa

 
Eilen hymyilin taas, vaikka itkemällähän päivä alkoi. Se tosin ei johtunut yleisesti pahasta olosta, vaan siitä että Minni oli ensin pettänyt lupauksen ja sitten päin naamaa (tai no, puhelinta) valehdellut minulle asiasta. Onneksi sain puhelun jälkeen itseäni niskasta kiinni, laitoin jopa meikkiä päälle ennen kuin lähdin töihin! Työt alkoivat vasta iltapäivällä, kävin vapauttamassa Rastan pisteestään ja menin itse tilalle, kiroilin vuolaasti kun oli huono sää ja väsytti jo valmiiksi. Varttia myöhemmin Rasta polkee pyörällä luokseni ja ojentaa karkkipussin ja hymyilee, tää on sulle, toivottavasti se auttaa kestämään. Hymyilytti koko loppupäivän, ja vaikka ilta oli vaikea niin menin ihan mielelläni nukkumaan.

Tänään olen toistaiseksi ollut itkemättä - ensimmäinen päivä suunnilleen kolmeen viikkoon, jos nyt onnistun pysymään hyvillä mielin loppuillan! Töissä ei ollut millään tasolla tapahtumarikas päivä mutta hymyilytti silti, puhuttiin kollegan kanssa homopiirien pieneydestä ja siitä, kuinka tuntuu että kaikki lesbot vain naivat toisiaan ristiin. Töiden jälkeen raahasin itseni painavin jaloin keskustaan, kävin kahvilla (tai no, Pepsi Maxilla) kahden kovin mukavan tytön kanssa. Oli todella outoa olla naisten seurassa, kun tottuu sekä töissä että lukukausien aikana yliopistolla olemaan melkein yksinomaan miesten kanssa. En tiennyt yhtään minne katsoa ja mitä sanoa, pelkään olleeni maailman hölmöin ja tyhjästä höpöttävin tapaus. Toiset olivat myös minua varmaan viisitoista kiloa kevyempiä, kyllähän se vähän sai itsetietoiseksi mutta oli silti hauskaa.

Söin tänään paljon jugurttia sämpylää lihapullia perunamuusia jäätelöä viiniä, ahdistaa pikkuisen mutta ei se mitään.

minne katosi päivät

Eilinen oli täydellinen. Tämä päivä taas?

Työpäivä oli helpoin tähän mennessä. Oli kaunis päivä, ulkona paistoi aurinko, ihmiset kehuivat uusia hiuksiani. Vuorossa oli paljon enemmän työntekijöitä kuin oli tarve, joten taisin olla puolet ajasta tauolla Appelsiinin kanssa. Kaksi asiakasta kehui minua, ja pomo antoi minulle vapaata Helsinki Priden viikonlopuksi. Sain tietää läpäisseeni järjestyksenvalojakurssin, eli olen nyt poliisin valtuuttama järkkäri seuraavat viisi vuotta. Kävin vuoristoradassa ja söin Hesen juustohampurilaisen (paljon parempia kuin McD:n). Nyt juon tädin ostamaa kallista valkoviiniä ja katson Ensisilmäyksellä -sarjaa.

Olen vain halunnut itkeä koko päivän. Helikopteri lennätti hiekkaa silmiini ja olen aika varma että sitä on uppoutunut ihooni kilon verran, kuumuus aiheutti hirveän päänsäryn, ja olo oli oksettavan lihava vaikka aamupaino oli matalampi kuin vuoteen jatka jatka jatka haihdu. Minulla on yllättävän ikävä Rastaa, ja asiakkaat ovat aivan helvetin typeriä. Syön hampurilaisen hetken mielijohteesta ja haluan vaan juosta lähimpään vessaan. Nyt yritän hukuttaa pahan olon kalliiseen valkoviiniin ja fiktiivisiin hahmoihin.

Kymmenes päivä yksin.

imatrankoski

Hymyilin tänään täysin aidosti ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Aamu oli vaikea, sain tietää asioita joita en välttämättä olisi halunnut tietää, minkä lisäksi koulutuksessa käytiin läpi ensiapua ja haavojen sitomista, ahdisti niin paljon että lounastauko päättyi paniikkikohtaukseen yksinäisessä vessassa. (Etkö sä Virta syö mitään?) Sitten yksinkertaisesti päätin pitää hauskaa, juttelin Rastan ja Pojun kanssa ja menin ihan hyvillä mielin loppukokeeseen. Toivottavasti saan huomenna viestin, että olen ihan aikuisten oikea järjestyksenvalvoja.

Vietin koko loppupäivän Kukan, Kukan tyttöystävän ja parin heidän kaverinsa kanssa. Oli niin hyvä olla että aloin miltei itkeä yhdessä vaiheessa; heidän seurassa ei yksikään elämän ongelma ole oleellinen, keskittyy vaan auringonpaisteeseen ja hölmöjen ryhmäkuvien ottamiseen ja puihin kiipeilemiseen. En välillä saanut henkeä, mutta kerrankin se johtui siitä että nauroin, ihan oikeasti nauroin niin kovaa. Kukan tyttöystäväkin on tosi mukava, eikä häntä vaikuta haittaavan ollenkaan että olemme Kukan kanssa vielä ystäviä vaikka joskus olimme hetken aikaa enemmän. Kun vihdoin rantauduimme rantapoluilta kotiin, oli kello jo kymmenen ja muilla oli nälkä. Noni, nyt Virta säkin keittiöön, sun pitää syödä kunnolla. Oot niin pikkuinen että sulla ei oo varaa skippailla aterioita, sähän haihdut kohta ilmaan ja mitäs me sit tehtäis. Hymyilin ja kutsuin hölmöksi, mutta söin silti kaksi ruisleipää kunnon täytteillä eikä ollut huono omatunto. (Ehkä koska ne ja yksi jäätelöpallo olivat ainoa mitä söin koko päivänä, mutta silti.) Yhdentoista jälkeen oli pakko alkaa kävellä kotia kohti, kaksi kilometriä meni huomaamatta ohi kun kuuntelin äänikirjaa ja hymyilin. En taaskaan tule saamaan tarpeeksi unta, mutta ei se mitään. Tämä ilta oli sen arvoinen.

(Jotenkin päädyin tänään myös spontaanisti leikkauttamaan itselleni otsatukan ja värjäämään Kukan avustuksella hiukset noin seitsemän miljoonaa sävyä tummemmaksi. Yhtäkkiä näytän taas ihmiseltä, hiekanvaalea tukka ei roiku suortuvina pitkin naamaa, vaan sievät tummanruskeat hiusket kehystävät kauniisti kasvojani.)

sitten olen valmis

Sanoisin että ilta oli vaikea, mutta tuntuu turhalta, kun jokainen sekunti on vaikeaa ja illat vaan marginaalisesti enemmän. Seitsemän yötä takana, seitsemän yötä jolloin en pääsääntöisesti ole saanut viittä tuntia enemmän unta vaikka töihin herätys klo 6:20. Illalla ahdistus kouristaa niin kovaa etten saa henkeä, yöllä painajaiset valtaavat maailman enkä tiedä pitäisikö olla helpottunut kun herää.

Tein virheen ja kävin aamulla taas vaa'alla. En tiedä mitä hyvää kuvittelin siitä seuraavan. Tyhjyys painaa vatsaa ja näytän paremmalta kuin pitkään aikaan, tiedän että pitää syödä mutta ei ei ei pysty. Jo pelkän veden juominen tekee pahaa; eilen bussissa matkalla töihin näin ikkunasta pizzerian ja meinasin oksentaa vatsahapot vieressä istuvan tytön syliin kun yökötti niin paljon. Häiriöni huutaa että hei tämähän olisi hyvä tilaisuus tiputtaa kilo kaksi neljä seitsemän, yritän vastustaa.

Vaikka ikinä välillä en tahtoisi, aion yrittää selvitä. Tein listan asioista jotka haluan kokea elämäni aikana; kun olen tehnyt kaikki listalla olevat asiat, saan luovuttaa jos vielä haluan. Jotkut kohdista ovat tarkkoja pelaa jalkapalloa, jotkut vähän ympäripyöreitä lähde kun pitäisi jäädä jää kun pitäisi lähteä, mutta kaikki sellaisia asioita mitä minulla on suunnitelmissa tehdä. Lisään varmaan myös asioita sitä mukaa kun niitä keksin. Koko listan voi periaatteessa todella nopeasti jos haluaa, tosin ensimmäinen kohta näe Kiinan muuri on sellainen jonka varmaan koen vasta ensi keväänä - mutta toisaalta, tiedän että voin aina soittaa äidille että haluan heidän luokseen, ja sitten olisi lentoliput seuraavalle viikolle. (Jos ette siis ymmärtäneet, parin viikon päästä muu perheeni muuttaa Pekingiin puoleksi ikuisuudeksi.)

Elämä pelottaa mua. Vaikka kykenisin siihen joskus, miten tulen ikinä uskaltamaan olla taas onnellinen? Kaikki kuitenkin romahtaa.

"oranki bordelli"

 
Eilen illalla istuin tunnin vessan lattialla ja vain katsoin pillerivarastoani ja avoimessa kaapissa olevia saksia. Lopulta suljin silmät ja menin nukkumaan (siinä järjestyksessä), mutta näin painajaisia että kukaan ei muistanut kuka olen. Mietin usein hereilläkin, että jos vain sammuttaisin puhelimeni, kuinka kauan jonkun kestäisi tajuta että en ole maisemissa? Viikko? Kaksi viikkoa? Kuukausi?

Päivä meni silti yllättävän hyvin. Olin taas kahdeksan tuntia koulutuksessa, sain taas survottua sisääni sämpylän ja rahkaa, plus tauolla ananasmehua. Juteltiin Rastan ja Pojun kanssa mm. orangeista, nahkaisista stringeistä, kiinan kielestä ja VR:n hinnoista, minä jopa nauroin melkein aidosti. Harjoiteltiin neljä tuntia voimankäyttömetodeja, heittelin miehiä pitkin lattioita ja käsiäni on puristettu ja vedetty ja väännetty ja painettu. Ota vaan kunnolla kiinni, tuskin oikea mellakoitsija vaan hellästi koskettaa. Ranteet ovat mustelmilla ja kipu säteilee kaikkialle, hyvä kai että tuntee edes jotain.

Minä ja Katti juteltiin tänään puhelimessa pitkästä aikaa. En ole nähnyt häntä 13 kuukauteen (Minni ei tykännyt koska hän on semi-ex, ja lopulta riideltiin aiheesta niin pahasti että en enää nähnyt Kattia) mutta tänään tuli ihan naurettavan ikävä ja vaan soitin. Ollaan nyt juteltu neljä tuntia, ensin puhelimessa ja sitten mesessä ja kohta hän soittaa taas. On tuttu ja turvallinen tunne, toivottavasti tällä kertaa en kusisi ystävyyttämme.

Sain tänään tietää, että heinäkuun 17. päivä tapahtuu jotain Tosi Jännää.

yksinäinen hammasharja

En saa syötyä. Haluaisin, haluaisin jaksaa paremmin ja olla pirteämpi ja saada suklaan endorfiineja, mutta meinasin jo oksentaa pelkästään hampaiden harjaamisesta. Tai, olisin oksentanut jos vatsalaukussani olisi ollut jotain mitäin tulla ulos. Yökin vaan lavuaarin edessä ja tärisinen, mitä minulle on tapahtunut. En jaksa pestä hiuksia.

Ketään tuskin yllättää että eilen itkin koko puolen tunnin junamatkan Pasilaan, missä sitten parikymppinen mies antoi nenäliinan ja mitään kysymättä sanoi, että kyllä asiat järjestyvät. Kaksi tuntia Pasilasta kotiin, en halunnut itkeä niin kesktyin sivustoon jossa en saisi olla hups ja läppäristä tulevaan tv-sarjaan. Kotona meinasin kahden minuutin jälkeen ahdistua kuoliaaksi, äkkiä tekstiviestiä Kiharalle ootko koneella tahdotko jutella, valvon ihan liian myöhään mutta joka kerta kun ajattelen yksin meidän mun sänkyyn menemistä, tuntuu kuin sisäelimeni menisivät vielä vähän enemmän rikki.

Paino tipppunut kolmessa viikossa neljä kiloa. En tiedä miten.

danger days

Facebookiin tilapaivitystä, "kyllä tää ehkä tästä". Kaverit hymyilevät, sanovat että hienoa, kyllä he sen tiesivät. Haluan nauraa heille päin naamaa. Pakkohan minun oli jotain kirjoittaa että he jättäisivät minut rauhaan.

Eilen oli pakko syödä kunnolla, tädin sedän serkun serkun muijan koiran kaikkien vahtivat silmät varovaisesti katsovat. Tyynesti sorkin dippiä Hesburgerin ranskalaisella, haen toisen lasillisen viiniä, nauran puolityhjälle vanukasämpärille, mietin kuinka haluan vain kuihtua pois. Pelottaa että onnistun vahingossa haihduttamaan itseni kun pääsen takaisin kotiin, siellä tai töissä ei ole ketään vahtimassa ja eihän minulla ole enää ketään joka kysyisi että ootko kulta syönyt. Haluan pysyä elossa ehkä, mutta en tiedä miten muka onnistuisin siinä. Eilen kaupungilla kaikkialla oli ruusuja ja pukuja ja valkoisia lakkeja vaatekauppojen ikkunoissa, minä meinasin romahtaa lattialle Espritissä kun en vaan saanut henkeä. Miten en ole Minnin luona? Itkin automatkan takaisin, radiosta tuli meidän biisi.

Olen tässä parin päivän aikana pitkästä aikaa laitellut viestiä ihmisen kanssa, jonka kanssa tekisi mieli olla enemmän yhteyksissä. Tuntuu hyvältä että joku ihan oikeasti tajuaa; kun laitan viestiä että haluaisin kuolla, hän ei vastaa tyhjillä lohdutuksilla, vaan sanoo että ymmärtää ja että se on ihan kamalaa. Tultiin eilen tulokseen että nauraminen on kivempaa kuin kuoleminen, ja että pitää joskus riipaista kunnon ihmisvihakännit yhdessä. Olkoon hänen nimensä Kihara, sillä ne minä aina yhdistän häneen.

tänään iltayö yksin ensimmäistä kertaa eron jälkeen, en tiedä miten selviän

el grito

Eilen oli kamalaa. Heräsin viideltä ja taisin lopettaa itkemisen kaksitoista tuntia myöhemmin, kun serkkupoika ja hänen tyttöystävänsä tulivat juttelemaan. Onnistuin olemaan illan jotenkin ihmisiksi, mutta kun yhdeltätoista menin yksin sänkyyn niin muistin taas miten yksin olen. Ei ole ketään kenelle laittaa hyvänyöntoivotusta tekstiviestillä, kukaan ei vastaa että kuinka monen päivän päästä nähdään. Täti (ja todennäköisesti koko huusholli) kuuli että itkin ja tuli sänkyyn viereen, antoi itkeä olkapäätään vasten ja sanoi lohduttavia sanoja. Eihän se kipua mihinkään poista, mutta hän sai ainakin jotenkin uskomaan, että saatan selvitä tästä hengissä. Vaikka kävisi niin kuin pelkään ja en ikinä löydä toista niin täydellistä kuin Minni, selviän siitä silti. Olen selvinnyt hengissä vaikka mistä paskasta elämäni aikana, miksen tästäkin? Nyt kun vielä itsekin oikeasti uskoisi tuota.

Tänään on Minnin ylioppilasjuhlat. Olin hänen kanssaan koko hänen aikansa lukiossa, ja sitten eroamme kolme päivää ennen hänen lakkiaisiaan. En pääse katsomaan kuinka hän painaa valkoisen lakin päähänsä, en pääse hymyilemään valokuvassa hänen vieressään. Itkin kun laitoin äsken onnitteluviestin.

Sain eilen illalla syötyä spagettia ja jauhelihakastiketta, jälkkäriksi vanukasta ja lasi valkoviiniä. Piti taistella kynsin ja hampain ettei tulisi suoraan ylös; illalla, kun täti oli lähtenyt omaan huoneeseensa, pidin kiinni vatsastani ja itkin lisää.

"i can live without you, but without you i'll be miserable at best."

Kirjoitin pari vuotta sitten blogia eri nimellä. Olin kai ihan suosittukin, mutta viime heinäkuussa poistin - elämä alkoi mennä hyvin. Syömishäiriö alkoi pikkuhiljaa siirtyä taakse, olo parani päivä päivältä. Parisuhde kukoisti. Olin onnellinen.

Olin joskus jotain, joku. Jonkun oma. Mutta toissapäivänä minut jätettiin. "Mä en vaan enää oo rakastunut suhun." Miten tunteet voivat muuttua niin nopeasti niin lyhyessä ajassa? Muutama kuukausi sitten vielä suunniteltiin yhteistä elämää. Nyt olen tyhjä. En saa syötyä, en saa juotua, en saa henkeä. Näen öisin elämäni pahinta painajaista, herään ja olen hetken helpottunut, kunnes tajuan että se ei ollutkaan unta, ja hajoan uudestaan. Eilen istuimme vierekkäin junassa, hän lähti vanhempiensa luo ja minä pakenin tädin perheen luo. Minä itkin koko välin Hämeenlinnasta Helsinkiin, hän katsoi vierestä säälivä ilme kasvoillaan. Miksi minä olen aina se joka itkee, ja hän se joka katsoo vierestä? Miksi hän ei ymmärrä, että kun hän ei näytä tunteitaan niin minä tulkitsen ettei hän vain välitä ollenkaan?

Kolmen vuoden suhde kaatui, ja pelkään että sen mukana koko elämäni. Lupasin tytölle, kutsutaan häntä Minniksi, että en satuta itseäni. Teen kaikkeni pitääkseni lupauksen, mutta pelottaa. Olen tässä melkein 21 vuoden aikana oppinut tuntemaan itseäni jonkin verran, ja tiedän, tunnen, kuinka paha hiipii takaisin. Kaikki sanovat että minun pitää nähdä ystäviä ja urheilla ja syödä, että olen vahva, että jaksan, pitää vain antaa aikaa. Mutta mitä jos en yksinkertaisesti halua elää ilman Minniä? Olisi niin helppoa vain jäädä sänkyyn, pitää jääkaappi hohtavan tyhjänä, kuihtua pois. Rakentaa suhde upouuden Fiskarsin veitsen kanssa. Raapia kurkku verille ja kaatua tajuttomana vessan lattialle.

En haluaisi elää, mutta en myöskään halua tappaa itseäni. Olen liian pelkuri, liian katolilainen, enkä halua satuttaa Minniä yhtään enemmän kuin mitä jo olen. Jatkan siis blogin kirjoittamista - löysin täältä joskus sielunsisaruksia, ehkä löydän uudestaan.

En millään jaksaisi yrittää. Onko pakko jos ei tahdo?

P.S. Blogger vaihteeksi vammaa, ei suostu näyttämään kuvaani kun liityn sivuihin. Ei sitten, en olisikaan tahtonut tulla huomatuksi.