does your mother know

Pahoittelut teille, jotka kerkesitte nähdä viimeöisen, erittäin erittäin humalassa kirjoitetun päivityksen. Hiemanko hävettää.

Katti oli täällä eilen, lähti puolenpäivän jälkeen. Joimme liikaa Jallua, lauloimme liikaa SingStaria, ja menimme aivan liian myöhään nukkumaan, mutta ei se mitään. Ilta oli hauska, en ollut tätä ennen kunnolla edes tajunnut, miten ikävä Kattia minulla on ollut. Ei me mitään kovin henkeviä juteltu (kai, muistaakseni), mutta helpottaa pelkästään tieto että toinen on siinä ja kuuntelee jos on tarve.

Nyt kun olen taas yksin kotona, ajattelen ihan liikaa.

On syyskuu 2006, viimeisiä muuttolaatikoita puretaan Suomeen muuton jäljiltä. Kodinhoitohuoneen nurkasta kannetaan viimeiset tyhjät pahvit ulos, takaa paljastuu vanha vaaka. Äiti katsoo sitä hetken, siirtää katseensa minuun. "Menepäs Virta vaa'alle", hän sanoo ja kohottaa kulmiaan odottavasti. Hämmennyn vähän, mutta menen silti - ei se minua haittaa, olen täysin tyytyväinen hoikkaan mutta muodokkaaseen vartalooni. Viisari osoittaa tasan 54 kiloa, kohautan harteitani ja astun pois vaa'alta. Ennen kuin kerkeän lähteä huoneesta, äiti pysäyttää minut. "Sä et hei sitten saa lihoa enää grammaakaan", hän sanoo, "sun pitunen tyttö ei saisi painaa yhtään tuota enempää, muuten alkaa jo olla lihava." Pyöritän silmiäni ja nyökkään ajattelematta paljon muuta kuin että äitini on naurettava. Lähden huoneesta ja yritän unohtaa, mitä äsken tapahtui.

En ikinä unohtanut. En aktiivisesti ajatellut asiaa ennen kuin kolme vuotta myöhemmin, ollessani kahdeksantoista ja tajutessani että olin masennuksen aiheuttaman ahmimisen myötä lihonut kaksikymmentä kiloa, mutta en missään vaiheessa unohtanut. Olen nyt viittä vaille kaksikymmentäyksi, ja viimeiset kolme vuotta ei mielessäni ole pyörinyt paljon muuta kuin yliopisto, Minni, ja numero 54. Nyt ensimmäiset kaksi alkavat pikkuhiljaa hiipua mielestäni, olisin tahtonut takertua molempiin kiinni mutta välillä on pakko päästää irti. Ehkä molemmista irtautumisista tulee vielä jotain hyvää - kun yliopisto lähtee niin tilalle tulee paljon parempaa, ja ilman vaikeaa kaukosuhdetta on paljon enemmän aikaa ja rahaa muille asioille.

Silti, se numero viisikymmentäneljä viisikymmentäneljä pakko päästä alle viisikymmentäneljä ei suostu lähtemään pois, vaikka sen pitäisi.

Juttelen parhaillaan Sopulin kanssa, tuli kovin huono omatunto kun pyysin siirtämään tämänpäiväisiä kahveja. Olisin kovasti tahtonut nähdä, mutta yhtäkkinen ahdistus lamauttaa paikoilleen ja ajatus siitä, että pitäisi käydä suihkussa ja pukea päälle... Ei, ei pysty, ei tänään. Onneksi on vapaapäivä, ei tarvitse töistäkään murehtia. Huomenna on jo parempi olo, päätin sen, huomenna hymyilen ja nauran ja juoksen. Saattaa vähän jännittää, mutta ei se mitään.