sunnuntai 30. syyskuuta 2012

candyman


"Siis mä oon oikeesti kattonu et sä oot Virta muuttunut ihan sikana kesän aikana!"
"Ai, miten?"
"No siis sulla on vaatetyyli muuttunut ihan mielettömästi, sä vaikutat niinku siis enhän mä tunne sua silleen kunnolla mutta sä vaikutat paljon enemmän omalta itseltäs ja niinku jotenkin yleisellä tasolla itsevarmemmalta. Ja sä oot laihtunut ihan sikana kans, siis silleen kiinteytynyt!"

Nauran Kerän selitykselle juhlissa, vaikka välttelenkin viimeisen lauseen kohdalla vieressä seisovan Nitan katsetta. Itsevarmasta en menisi vannomaan, mutta on totta että oloni on nykyään jotenkin enemmän oma itseni kuin aikaisemmin. Ihan kuin olisin alkanut rakentaa omaa identiteettiäni kokonaan uusiksi, ja nyt se alkaa pikkuhiljaa muodostua. Omituista.

Eilen oli muutenkin kovin hauskaa! Letin tyttöystävä oli koristellut paikan ja leiponut vaikka mitä, ja ensimmäistä kertaa ikuisuuteen ympärilläni oli enemmän naisia kuin miehiä. Juttelin paljon etenkin syntymäpäiväsankarin ja Kerän kanssa. Kerän olen tuntenut yli kolme vuotta mutta jutellut vain satunnaisesti massaluennoilla ja lankakaupassa, jossa hän on töissä. Nyt kuitenkin juteltiin kunnolla vaikka mistä, ravintoloista ja lankamerkeistä ja tulevaisuudensuunnitelmista, heteronormatiivisuudesta ja parhaista vegaanisista juustovalmisteista.

Tänään onkin sitten aivan kamala krapula, en ole ajatellut tehdä mitään neulomista ja Supernaturalin katsomista järkevämpää - vaa'alle en todellakaan ole astumassa koska siitä ei kännisyömisen jälkeen ikinä seuraa hyvää, mutta ehkä tekee hyvää pitää päivän tauko numeroista. Voisinpa joskus pitää pidemmänkin tauon.

lauantai 29. syyskuuta 2012

mrjs!


Tästä on tulossa hieno päivä, olen päättänyt sen - vaikka heräsinkin jo neljältä kissan sekoiluun. Luvassa on suurta shoppailua Nitan ja Laksin kanssa, minkä jälkeen ruokaa (paitsi ei minulle) ja telkkaria ja meikkailua Nitan luona ennen Letin puolison synttärijuhlia. Kiva nähdä Nitan miestäkin pitkästä aikaa, olen viimeeksi tainnut puhua hänen kanssaan toukokuussa!

Mutta niin; pointti on, että olen yksinkertaisesti päättänyt pitää hauskan päivän. Tämä viikko on ollut niin kauhea, että kehtaan jopa väittää ansaitsevani sen.

Kysymyspostaukseen on tullut nyt sen verran paljon kysymyksiä, että voisin heittää ensimmäiset vastaukset! Sinne saa edelleen laittaa lisää jos tahtoo.

Anonyymi: Kuinka vanha olet? Minkälainen vaatetyyli sinulla on?
- Olen 21-vuotias. Vaatetyylini oli ennen enimmäkseen miesten farkkuja ja isoja huppareita, mutta pikkuhiljaa tapahtuneen muutoksen jälkeen työkaveri käytti muistaakseni termiä "rennon pin-up punk light". Korkeavyötäröisiä shortseja, pillifarkkuja, maihareita, raidallisia paitoja, nahkarotseja ja huulipunaa.

inku: Jos kaikki menisi täydellisesti, missä olisit viiden vuoden päästä? Plus mä haluaisin nähdä kuvan sun kissasta! :)
- Olisin valmistunut ravintolakokiksi ja työllistynyt. Asuisin kaksiossa tytön ja kissan kanssa, suunnitteilla olisi myös perheenlisäys pienen ihmisen muodossa.

Kissapikkuhömelötyttöni! ♥


Anonyymi: Mitä tv-sarjoja seuraat?
- How I Met Your Mother, Bones, Greyn anatomia, Big Bang Theory, Criminal Minds, ja (en edes häpeä myöntää tätä) My Little Pony: Friendship is Magic. Olen myös alkanut ahkerasti katsoa läpi Supernaturalia, tosin olen vasta toisen kauden lopussa.

Anonyymi: Haluaisin kuula siitä, mitä musiikki merkitsee sinulle. Millaisessa kuorossa laulat? Harrastatko muuten musiikkia, ja millaista musiikkia kuuntelet?
- Vanhempani, etenkin isäni, ovat aina olleet kovin musikaalisia. Isillä on maailman hienoin lauluääni ja vanhemmat ovat molemmat olleet kilpatanssijoita kuutisen vuotta, joten olen kasvanut musiikin ympäröimänä. Ensimmäiset muistoni ovat, kun kuuntelin isin kanssa Eppu Normaalin Lainelautaileva lehmänmaha rock'n'rollia autossa. En sanoisi että musiikki yleisellä tasolla merkitsee jotain suurta ja syvällistä, se vain on aina ja kaikkialla. Musiikkimakuni on kovin vaihteleva, kuuntelen kaikkea Scandinavian Music Groupista ja Marina & the Diamondsista Marilyn Mansoniin ja Turmion Kätiöihin. Kuoroni on ns. "normaali" sekakuoro, kuulemma yksi maan parhaista amatöörikuoroista. Olen kuoron lisäksi soittanut selloa seitsemän vuotta, klarinettia vuoden, ja opiskellut musiikin teoriaa viisi vuotta.

Anonyymi: Olen ymmärtänyt että tykkäät tytöistä, oletko bi vai lesbo? Vai etkö luokittele itseäsi mitenkään? :) Mikä on sun lempiruoka? Entä lempijuoma? Lempieläin? Mikä on parasta syksyssä? Minkä väriset hiukset sulla on?
- Vaikka on minulla ollut muutama humalainen yhdenyönjuttu miesten kanssa ja 17-vuotiaana poikaystäväkin., luokittelen itseni nykyään lesboksi. Lempiruokani on isäni tekemät täytetyt ohukaiset, lempijuomani mansikkamehu. Eläimistä siiseli on ehdottomasti siistein, ja syksyssä parasta on kumisaappaat ja värikkäiden lehtien peittämä maa! Hiukseni ovat punaiset - tosin eivät luonnostaan.

Anonyymi: Mitä syömishäiriöitä oot sairastanut ja kuinka kauan? Oletko ajatellut paranemista?
- Minulla oli "lievä" bulimia 14-vuotiaana, mutta 15-vuotiaaseen mennessä olin jo parantunut. 16-vuotiaana, kun S:n ja minun suhde alkoi ajautua karille, sairastuin ahmimishäiriöön. 18-vuotiaana, kaksikymmentä kiloa painavampana, tämä muuttui jonkinlaiseksi EDNOSin ja bulimian sekoitukseksi. Vielä tämän vuoden keväänä olin jo niin hyvässä kunnossa että uskallan sanoa olleeni parantunut; viimeisen kerran olin pakottanut itseni oksentamaan vuotta aikaisemmin. Minnin jättäessä minut toukokuussa romahdin täysin, sairastuin epätyypilliseen laihuushäiriöön. Ajattelen paranemista joka päivä, mutta en tiedä olenko vielä valmis käsittelemään niitä asioita joita pitäisi paranemisen ohella käsitellä.

Kauris: Miten Suomeen muutto vaikutti syömistapoihisi?
- Huonosti. Söin Yhdysvalloissa erittäin terveellisesti ja monipuolisesti - se oli helppoa, kun talossa asui ihminen jonka työ oli tehdä minulle ravitsevaa ruokaa. Suomeen muuttaessa koin aikamoisen kulttuurishokin, se että nuoret "roikkuivat keskustassa" yksin oli täysin uutta, ja sen mukana tutustuin myös roskaruokaan ja alkoholiin.

Anonyymi: Minkä hetken uskot muistavasi koko loppuelämäsi?
- Se helpotuksen tunne, kun lapsena kuulin muuttavamme pois Suomesta. Kun Minni ensimmäistä kertaa sanoi rakastavansa minua. Se hetki, kun aurinkoisena kevätpäivänä Pariisissa astuin ulos metroasemasta, kiersin korttelin ympäri ja ensimmäistä kertaa näin Eiffeltornin. Se tunne, kun luin viimeisen Harry Potter -kirjan viimeisen lauseen. Lontoon Chinatownissa ravintolassa itkeminen ja lahjamukin työntäminen toiselle puolelle pöytää. Se lapsellinen ilo, kun enismmäistä kertaa näin punaisen double decker -bussin.

Lasitähti: Diagnooseissasi näkyy olevan pakko-oireinen häiriö, millaisia pakko-oireita sinulla on? Osaatko sanoa syitä laihuushäiriösi alkamiselle? Miten vanhempasi suhtautuvat laihuushäiriöösi? Millaista liikuntaa harrastat?
- En pidä suomenkielisestä termistä "pakko-oireinen häiriö", englannin kielen OCD on paljon parempi. Minä olen enemmän obsessive kuin compulsive, minulla on pakkomielle symmetrian ja tasapainon suhteen. Ahdistun suuresti jos esim. toisella puolella näkökenttääni on paljon valoa ja toisella ei, tai jotain niinkin yksinkertaista että vasemmassa kädessäni on hyttysenpurema ja oikeassa ei. Minulla on ollut laihuushäiriö vain tästä keväästä asti, sen laukesi Minnin jättäessä minut, mutta syömishäiriöhistoriaa minulla on kauemminkin ollut. Vanhempani ovat tietenkin huolissaan minusta, mutta eivät oikein osaa näyttää huolenpitoaan joten en tiedä, mitä he tarkalleen ajattelevat. Harrastan juoksua, sekä satunnaista tankotanssia ja potkunyrkkeilyä.

pikku tähti: Kuva kaikista kengistäsi!
- Sori, olen liian laiska, minulla on aika paljon kenkiä. :D

Peppiina: Paljon painat ja oot pitkä? Paljon syöt ja liikut päivittäin? Mikä on sun tavoitepaino? Mistä sun sh alkoi? Onko sulla sisaruksia ja asutko vielä kotona? P.S. Kuvakin olis kiva saada :)
- Olen 162cm pitkä, tarkkaa painoani tai tavoitettani en täällä blogissa enää julkaise - en tahdo triggeroida ketään mihinkään suuntaan. Syön päivittäin oikeastaan mitä vain 400kcal-1800kcal haarukassa, enemmän jos olen esim. baarissa illan/yön. Yleisellä tasolla häiriöni kehittyminen oli aika "luonnollinen" tapahtumien seuraus; äidilläni on bulimia ja hän on täysin pakkomielteinen ulkonäkönsä suhteen, opetti minulle pienestä pitäen etten ikinä tule olemaan tarpeeksi kaunis tai laiha. Tämän uusimman laihuushäiriökierroksen laukaisi vakavan parisuhteen päättyminen. Minulla on 18-vuotias pikkuveli, hän asuu vanhempieni kanssa Pekingissä. Itse en ole asunut kotona useaan vuoteen.

perhostyttö: Kuva olis kiva! :)
- Itsestäni siis? Sori, niin kuin sanoin, en tahdo että minut pystyy tunnistaman ihan niin helposti.

torstai 27. syyskuuta 2012

question!


Blogiini on neljässä kuukaudessa tullut sata lukijaa. Omituista, että joku tahtoo lukea minun ahdistuspäiväkirjaani, mutta olen silti kiitollinen jokaisesta lukukerrasta ja etenkin kommentista, teidän sanat auttavat kovin paljon.

Tahtoisin sadan lukijan kunniaksi tehdä tästä kysymyspostauksen! Kysykää mitä vaan mieleenne juolahtaa, voitte myös pyytää kuvia - ei taida olla kamalan montaa aihetta johon en tahdo vastata ja kuviakaan en julkaise vain jos niistä tunnistaa henkilöllisyyteni. Sovitaan vaikka että tämä on auki viikon. En julkaise kommentteja, vastaan suoraan erillisessä päivityksessä.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

rex tremendae


"Moi, hei teettekö te lävistyksiä tälleen lennossa?"
"Joo, tosta vaan lappua täyttämään."

Hillitsen himoa ottaa "oikea" lävistys rei'ittämällä korviani uusiksi. Kahdeksasta korvan teini-iässä hankitusta lävistyksestä kuusi oli umpeutunut, ja eilen kävelin spontaanisti samaan liikkeeseen, jossa tatuointini otin. Varoitin miestä heti että pelkään neuloja aivan uskomattoman paljon, hän jutteli minulle niitä näitä ja loppujen lopuksi pelko oli paljon suurempi kuin kipu. Voisin ensi viikolla mennä jatkamaan projektia, harmi että homma on niin ylihinnoiteltua jos tahtoo oikealle lävistäjälle eikä halpiskoruliikkeen pyssylle... Katti, Kukka ja Porkkana kannustavat toteuttamaan todellisen haaveeni mutta ehkä hillitsen itseäni - toistaiseksi ainakin.

Siitä on pitkän aikaa kun olen viimeeksi itkenyt kesken oppitunnin, mutta tänään on ollut niin kamala päivä että en vain kestänyt, yksi liian vaikea tehtävä oli tarpeeksi saamaan kyynelet virtaamaan. Onneksi istuin takarivissä ja pystyin kääntyä ja esittää penkovani reppuni sisältöä, tuskin kukaan huomasi, mutta häpeän määrä oli silti jotain aivan uskomatonta. Tunnin jälkeen soitin Katille, mutta hän oli omien ongelmiensa takia pahalla päällä ja hänen lopetettua puhelun purskahdin kunnolla itkuun keskellä bussia. Kiitin kyllä kaikkea pyhää siitä, että ympärilläni ei ollut muita ihmisiä, se siitä tilanteesta olisi vielä puuttunut.

Tänään voisin yrittää olla edes hetken onnellinen, vietän illan Kukan luona. Minun tekee ihan kamalasti mieli tuulihattuja enkä tiedä mitä ajatella Kukan pakastimessa odottavasta jäätelöstä; ehkä yritän olla ajattelematta asiaa liikaa. Olen muutenkin syönyt tänään ihan liian vähän, terve osa aivoistani yrittää kertoa että saan kiskoa jäätelöä ihan hyvällä omatunnolla. Mutta aamupaino oli tänään ihanan matala, entä jos - 

tiistai 25. syyskuuta 2012

hard to hug


Eilen vaatepaniikki vei kaiken muun pois mielestäni, mutta tänä aamuna olen pitkästä aikaa viettänyt laatuaikaa vaa'an kanssa. Helvetin hienoa. Tietenkin paino on noussut kun on ollut viikon sairaana sängynpohjalla tekemättä mitään muuta kuin mättäen ruokaa, mutta eilisaamun lukema tekee edelleen pahaa. Nyt on taas sellainen olo etten enää ikinä halua syödä mitään, katsoa kuinka nopeasti saan numerot pienenemään, mutta tiedän etten saa en saa vaikka kuinka tahtoisin, syön urheana aamupalaksi kaurapuuroa annospussista. Teehen en uskalla lisätä sokeria tai maitoa, saati sitten hunajaa, mutta puuroon lisään hitusen kanelia. Lusikallisten välissä heitän suuhun tabletin toisensa perään, vaikka nyt kaikki tuntuu yhdentekevältä niin yritän pitää mielessäni että tämäkin menee joskus ohi. Pakko sen on mennä, pakko. Vai? Suihkussa katson suoraan eteenpäin, en vahingossakaan omaa vartaloani. Levittäessäni vartalovoidetta pidättelen itkua. Miten jokin niin yksinkertainen kuin aamutoimet voi olla näin vaikeaa?

Tänään on onneksi tapahtumarikas päivä, ehkä saan muuta ajateltavaa. Koulun ja kuoron lisäksi käyn tänään ostoksilla, äiti pelasti vaatetilanteen lähettämällä rahaa uusiin. Toivottavasti en ahdistu ihan liikaa, tiedän shoppailun olevan hauskaa mutta tiedän myös miten kamala se tunne on, kun ottaa vahingossa sovitettavaksi liian pienen koon. Kun pitää käydä vaihtamassa suurempaan tuntuu kuin koko kauppa tuijottaisi juuri minua, hei katsokaa tuo merinorsu kuvitteli olevansa hoikka.

Kaikki motivaatio tästä paranemisen suhteen tuntuu olevan kateissa. Pakotan itseni syömään aamupalan ja mietin itkien mitä laittaisin lämpimäksi ruoaksi, mutta teen sen muiden takia, en itseni. Pitäisi varata terveydenhoitajallekin uusi aika, mutta mitä minä hänelle sanoisin? Kaikki tuntuu vaan niin kamalan turhalta. Ja vaikka tiedän sen olevan vain syömishäiriön ääni, sisimmässäni tuntuu silti siltä, että kaikki muuttuu hyväksi jos vaan olen laiha. Surullisinta on, että minä vieläkin uskon sitä ääntä.

maanantai 24. syyskuuta 2012

päin vittua, hui hai


Aamulla noustessani sängystä ylös astuin suoraan kissan karvapallo-oksennukseen. Missasin bussin ja ulkona kylmässä sateessa tajusin unohtaneeni sekä sateenvarjon että kaulahuivin. Terapiassa itkin kun kaikki turhautti niin paljon, kiinantunnilla en millään saanut äännettyä sanoja oikein. Matkalla kotiin kompastuin mukulakiveen ja nyt kämmeneni on verillä.

Mutta kaikkein mukavin yllätys oli, kun kotiin tullessani menin pyykkituvan kuivaushuoneeseen ja huomasin jonkun varastaneen kolme täyttä koneellista vaatteitani, eli käytännössä melkein kaikki arkivaatteeni, kylpypyyhkeeni, yhden lakanasetin ja aivan naurettavan kalliit juoksurintaliivit ja -housut. Yli tuhannenneljänsadan euron arvosta tavaraa lähti kävelemään, ja piste i:n päälle? Vakuutusyhtiö ei korvaa mitään koska kuivaushuone on yleinen tila vaikka kuinka olisi lukossa. Siis oikeasti, kolme vuotta olen käyttänyt pyykkitupaa ilman mitään ongelmia, ja juuri sen kerran kun päätän syyssiivouksen takia pestä kaiken kerralla niin varkaat iskee.

En tiedä, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

i'm in love with margaret thatcher

 
Olen taas tädin perheen luona viikonloppun. Edelleen sairas, mutta yksinkertaisesti päätin etten jää vain kotiin vellomaan itsesäälissä - yhtä hyvin voin velloa täällä missä minulle tuodaan teetä, syötetään jäätelöä ja hihkutaan innoissaan joulukuun yhteisestä lomamatkasta. Eilen jaksoin juuri ja juuri lähteä metsään valokuvaamaan kun muut poimivat sieniä, takaisin kotiin pääsytämme olin niin poikki että kaaduin sänkyyn enkä noussut kahteen tuntiin. Voisin pikkuhiljaa alkaa olla taas terve, en kestä olla tekemättä mitään.

Eilen metsässä minusta otettiin kymmenen valokuvaa. Näytän jokaisessa niin merinorsulta, että meinasin alkaa itkeä kun täti ensimmäisen kerran ne minulle näytti. Haluan piiloutua johonkin koloon ja kuihtua kunnes alan näyttää siltä, ettei tarvitse peittää peilejä kotona. Siirrän kuvatiedostoja vanhalta koneelta uudelle, seitsemän Suomessa asutun vuoden valokuvat ja muistot. Lipsuminen terveestä ja onnellisesta viisitoistakesäisestä tytöstä itseinhon kierteeseen, pettymyksiä itseen ja muihin, painon nousu ja motivaation lasku. Hetkellisiä onnen pilkkuja joiden ajattelimen saa nykyään vain itkemään enemmän. Välillä minusta tuntuu, että sekoan.

Vilkuilen puhelintani parin tunnin välein, ei vastausta. Minni suuttui kun olin perjantaina vielä kipeä enkä jaksanut mennä Helsinkiin näkemään häntä, ilmoitin hyvissä ajoin ja selitin kyllä miksi ja että harmittaa kovin mutta hän ei vastannut, ei vastannut tänään syntymäpäiväonnitteluihinkaan. Menetin jo kolmen vuoden suhteen, olenko oikeasti menettämässä vielä pidemmän ystävyyden vain sen takia, että olen flunssassa? Enkö nykyään tee mitään muuta kuin menetä ihmisiä? Veljeni, Kihara, Sopuli. Minni. En tiedä mitä teen jos hänkin lähtee. Kaikki lähtevät. Mitä jos minäkin lähtisin? Saanko jo luovuttaa?

Everybody leaves and there's nothing you can do about it.

torstai 20. syyskuuta 2012

aavasaksa


Miten voi olla näin uskomattoman ruma lihava oksettava epäsopusuhtainen? Miksi olen päästänyt itseni näin hirveän näköiseksi, miksen osaa olla syömättä? Haluan repiä ihoni riekaleiksi, oksentaa kurkkuni verille ja mennä istumaan keskelle tietä. Haluan pois tästä vartalosta. Miten kukaan voisi ikinä tahtoa koskea minua?

Niin kliseisen melodramaattiselta kuin tämä kuulostaakin, pelkään niin paljon että kuolen yksin kissanruokalaatikoiden ja naistenlehtien ympäröimänä.

Miten voi tuntea näin suurta itseinhoa?

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

tuhannet mun kasvot


Olen niin kipeä etten fyysisesti kyennyt lähtemään kouluun vaikka olisin halunnut. Ei yksi skipattu tunti silloin tällöin haittaa mutta ahdistaa silti, tiedän kuinka nopeasti kielikursseilla edetään. Viime keväänä olin kaksi luentoa putkeen sairaslomalla ja minulla kesti viikkokausia päästä takaisin kärryille. Ahdistaa. Kiina on ainoa asia joka pitää minut yliopistossa kunnes löydän uuden koulun, kiina on ainoa asia joka pitää minut poissa masennuksen ja vuorokauden ympäri sängyssä lojumisen kierteestä. Pakko pysyä tahdissa, vaikka nyt jo tunnen kuinka tahtoisin vaan jäädä koko loppusyksyksi kotiin, jäädä juomaan teetä ja kirjoittamaan ja itkemään vaatteet päällä suihkussa. Olla vain sairaslomalla ja vailla vastuuta.

En ymmärrä, miten voi olla niin yksinäinen olo vaikka minulla on maailman ihanimmat ystävät. Kukka toi minulle matkalla kotiin kaupasta purkin jäätelöä ja Olet ihana -teetä, tuntia myöhemmin Nita toi lääketeetä ja kurkkupastilleja. Nyt makaan sängyssä katsomassa tv-sarjoja uudelta tietokoneeltani, yöpöydällä on sata eri lääkepurkkia ja kahta eri teetä ja puhelin, jonka toivoisin päästävän merkkiäänen vaikka kaikkialle särkee niin paljon että tuskin jaksan pitää silmiäni auki.

On hassua, mitä yli kolmenkymmenenkahdeksan asteen ruumiinlämpö aiheuttaa. Makasin tänään puoli tuntia asuntoni lattialla, tujotin kattoa kissan nukkuessa rintakehäni päällä ja mietin, että tuo pieni kehräävä otus on pelastanut elämäni. Miten eläin, joka on ollut minulla vasta reilut kolme kuukautta, joka repii puhelinlaskuni ja valvottaa minua öisin ja oksentaa kenkiini, voi olla niin rakas?

Kamalan sekava olo. Vihaan sairaana olemista.

tiistai 18. syyskuuta 2012

the rise and fall


Katin flunssa tarttui minuun, kuume nousi kuoroharjoitusten aikana niin korkeaksi että piti lähteä kesken kaiken pois. Apteekissa pyörin ympyrää särkylääkkeet ja vitamiinilisät kourassa, pysähdyn kielletyn hyllyn eteen. Jos vaikka ostaisin tuollaisen ison purkin? Ei, en osta. Tai tuon pienen, jossa on hedelmänmakuiset purutabletit? En silti osta. Tahtoisin niin kovasti. Niin tahdon, mutta en silti osta. En ole oksentanut enkä syönyt laksatiiveja yli vuoteen, en ole aloittamassa kumpaakaan uudestaan. En aio tappaa kehoani yhtään enemmän kuin mitä jo nyt teen. Vai?

Olisin tänään kovin tahtonut lähteä pitkälle juoksulenkille, mutta en taida pystyä mihinkään lääkekaapille kävelemistä suurempaan urheilusuoritukseen. Ai kamala mikä olo. Silti pakko mennä huomenna kouluun.

Hengitän sisään ja tunnen kylkiluuni.

primadonna girl
all i ever wanted was the world

maanantai 17. syyskuuta 2012

take a chance


Eilen halasin Kattia tiukasti rautatieseisakkeella. En olisi tahtonut päästää kädestä irti mutta lopulta oli pakko, juna tuli myöhässä ja oli heti jatkamassa matkaa etelää kohti. Nyt olen taas omassa asunnossani, omien kirjapinojen ympäröimänä ja kissan puruluuta leikkimässä, omassa ahdistavassa elämässäni.

Yritän silti pitää ajatukset positiivisina. Minulla oli maailman kivoin viikonloppu vaikka Katti olikin flunssassa ja oltiin sisällä hänen luonaan melkein koko aika: katsoimme uskomattoman määrän Disneyleffoja, kuuntelimme hyvää musiikkia ja joimme vaniljavodkaa, minkä lisäksi lauantai-iltana istuttiin vaan vierekkäin sängyssä ja pidettiin kahden hengen Tumblr-lanit pitkälle yöhön. Eilen tajusin myös, että kaikkia asioita ei tarvitse sanoa ääneen. Välillä on hyvä vaan antaa olla, sulkea silmät ja nauttia tiedosta, ettei välttämättä tarvitse puhua jotta toinen kuulisi.

Puhuin tänään taas terapeutin kanssa orastavasta onnellisuusprojektistani. Asiat ovat edenneet hieman, mutta eivät niin paljon että uskaltaisin vielä puhua asiasta. Ensi viikon loppuun mennessä tulee joko suuri askel eteenpäin tai yhtä suuri taaksepäin, en vielä tiedä kumpi. Katsotaan.

Painoni on taas tippunut. En tajua miksi, syön niin paljon etten edes uskalla vaihtaa paitaa tyttöjen seurassa. Kaipaan sitä tunnetta kun on aamulla tyhjyydestä litteä vatsa mutta pakotan itseni syömään, teen uuniperunoita ja sienikastikkeita ja manteliriisipuuroa, koemaistan itsetehtyä mustikkahilloa ja testailen vegaanisia vaihtoehtoja perinteisille ruoille. Kyllä minä pystyn tähän vaikka haluan pienentyä pieni pienempi pienin, yritän pitää mielessä juoksemisen ja luuston ja sen, miten paljon sattuu nojata mihinkään kun selkäranka törröttää. "Et sä ansaitse kipua", mutta mitä jos ansaitsen? Päätettiin terapeutin että syksyn aikana keskityttäisiin eniten siihen, että hän saisi minut uskomaan, että minulla on väliä. Että olen jonkin arvoinen. Kuulemma olen, olisi ihanaa uskoa siihen itsekin.

torstai 13. syyskuuta 2012

i'm radioactive


"Se on ihan selkeä leija!"
"Kattilapas, kato nyt!"
"Ite oot kattila."
"Pata kattilaa soimaa."
"Homo hiljaa saatana."

Eilen heti aamusta alkaen kihisin raivosta ihan kaikille, vitutti ja turhautti kaikki niin paljon että meinasin koulussakin alkaa itkeä kun en millään saanut kirjoitettua yhtä vähän monimutkaisempaa merkkiä oikein ulkomuistista. Iltapäivän vietin siivoten niin vimmatulla voimalla että ihme etten rikkonut mitään, olin juuri lyyhistymässä suihkun lattialle itkemään kun tajusin että on olemassa ihmisiä, jotka jaksavat katsoa naamaani vaikka olisin kuinka romuna. Kukka käski luokseen katsomaan Greyn anatomiaa ja askartelemaan, ja viiden minuutin päästä olin jo kiskomassa kenkiä jalkaan. Keskustelimme Salattujen elämien uusimmista juonenkäänteistä (tai siis, hän selitti ja minä kuuntelin silmät pyöreinä sitä draaman määrää), söimme aivan naurettavan määrän viinirypäleitä ja pähkinöitä, ja tulihan siinä vähän ostettua jäätelöäkin matkan varrella. Hups? Itse en saanut aikaiseksi askarreltua mitään, mutta Kukka teki minulle dinosauruksen, joka on nyt edustamassa lajitoveriensa kanssa kirjahyllyssäni. Kotiinlähtö venyi yhdestätoista yhteen, ja itse matkakin kesti vartin sijaan reilusti yli puoli tuntia, kun piti pysähtyä spekuloimaan erilaisia pensaita ja puita ja oppimaan uusia tähtikuvioita.

Tänä iltana nukahdan junaan ja herään vasta Lapissa. Tai no, toivottavasti nukahdan - olen niin innoissani pohjoiseen menosta että saatan hyvinkin vain tuijottaa koko matkan maanisesti ikkunasta ulos ja yhtäkkiä huomata että kello on kuusi ja minulla on junanvaihto Kemissä. En millään usko tätä todeksi, olenko ihan oikeasti lähdössä Lappiin? Vuorokauden päästä olen jo määränpäässä Katin luona, vuorokauden päästä kaikki on taas hyvin.

Nähdään maanantaina, pikkuiset.

我不喜欢吃,可是菜很好吃。

tiistai 11. syyskuuta 2012

mamma mia


Päivä alkoi pelottavalla puhelinsoitolla ja riemunhyppelyillä pitkin asuntoa, uuden tiskiaineen tuoksulla ja harvinaisen terveellisellä aamupalalla. Vastaan Kiivin lähettämään sähköpostiin, kiskon päälleni sievät vaatteet ja kaulaan kirkkaan sinisen korun, bussissa puhua pälpätän Katille tuhatta ja sataa. Koulussa olin harvinaisen hyvä, minä ja vieressäni istuva tyttö pyöriteltiin silmiämme miehille, jotka eivät tajunneet mistään mitään. Tuntien jälkeen kaupungille Nitan kanssa, oranssit pillifarkut vaihtuivat taas kokoa pienempiin turkooseihin ja harmaat tennarit valkoisiin maihareihin. Syön hyvällä omatunnolla subin, myöhemmin Kukan ja Sinin seurassa vähän vähemmän hyvällä omatunnolla kanelipullan mutta söinpähän kuitenkin eihän tänään pidä syödä enää enempää eihän.

Olin huono ihminen ja jätin kuoroharjoitukset väliin, väsyttää niin paljon että pelkkä ajatus pallean aktiivisesta hallinnasta pyörryttää, mutta ehkä on ihan hyvä jos pääsen tänään aikaisin nukkumaan. Olen viime aikoina elänyt pelkällä kofeiinin voimalla; en tiedä miksi olen nukkunut kamalan huonosti, yön pikkutunnit menevät kattoa tuijottaen ja kellon tikitystä kuunnellen. Tick, tock, this is a clock. Kissa käpertyy viereeni kehräten, kuiskaan sen turkkiin salaisuuksia ja leikin että se kuuntelee.

maanantai 10. syyskuuta 2012

täydellinen


Terapeutti kysyy miten on viikko mennyt, avaan suuni mutta en saa ääntä ulos. Lopulta purskahdan nauruun, terapeutti katsoo silmät pyöreinä. "Sori, joo, kaikki on ihan hyvin. Kai. Joo. Kyl taitaa olla." Kerron hänelle suunnitelmistani, kerron ensimmäisestä kouluviikosta ja töiden lopusta ja laskurista joka on puhelimeni alkunäytöllä, eilisestä kellarikomeron siivoamisesta. Takertelen sanoissani ja olen yleisesti sekava, mutta hän hymyilee ja nyökkäilee, kertoo olevansa ylpeä minusta. Tunnin lopussa teemme mielikuvaharjoituksen, kävelen puistossa ja törmään päiväkoti-ikäiseen itseeni, itken läpi koko harjoituksen mutta selviän läpi.

Eilen juoksin ensimmäistä kertaa kaksikymmentä minuuttia putkeen. En edes hengästynyt pahasti, keskityin vain kirkkaisiin vaahteranlehtiin ja musiikkiin kuulokkeissa ja yhtäkkiä tajusin, että soittimeni ajastin piippaa, on aika kävellä kotiin. Muistan ajan, jolloin meinasin kuolla juostuani sata metriä. Se tyttö on menneisyyttä.

Jos tänään siivoaisin, voisin huomenna tehdä listan kaikista omistamistani kirjoista. Niitä on... paljon.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

americano

 
Tädin vanhempi poika oli luonani viikonlopun, mukanaan pari kaveria. Emme viettäneet kuin aamut ja illat yhdessä, heillä oli omaa menoa ja minulla töitä, mutta hauskaa oli silti. Työpäiväkin eilen oli harvinaisen mukava, vaikka koko päivän satoi ja minua pisti ampiainen kaulaan ja palelin ihan hulluna ja kumisaappaat unohtuivat kotiin; kaikki nauroivat ja olivat iloisia viimeisen päivän kunniaksi, uskalsin jopa mennä sanomaan pomolle että olen nauttinut työstä kovasti ja kiitin mahtavasta kesästä.

Tunnen masennuksen hiipivän voimakkaampana joka päivä, vihaan sitä sydämeni pohjasta ja yritän pakottaa itseni tekemään asioita. Olen syönyt naurettavan paljon mutta onneksi myös liikkunut aerobic kehonmuokkaus potkunyrkkeily juoksulenkki tankotanssi ainakin muutaman kerran viikossa; paino pysyy samoissa luvuissa koko ajan ja turhaudun puolikuoliaaksi vaikka tiedän sen olevan periaatteessa ihan hyvä asia. Vietän hyppytunnit kaupunginkirjaston lukusalissa lukien kiinaa, iltaisin olen joko treeneissä tai sitten katsomassa hölmöjä elokuvia Nitan tai Kukka/Sini -kombon kanssa. Leikin kissan kanssa, siivoan, huudatan Lady Gaga kaiuttimista, kokeilen uusia reseptejä ja järjestelen kellarikomeroa. Pakotan itseni elämään, en suostu vajoamaan vielä alemmas. Lyön yöllä nyrkillä tyynyyn ja pidättelen itkua. En suostu luovuttamaan.

Onneksi on silti asioita, jotka saavat hymyilemään aidosti. Tuttu soittoääni puoli yhdeltä lauantaiyönä, uudet kengännauhat, Taru sormusten herrasta ja lupaus paremmasta. Liikuntakin auttaa jaksamaan: huomenna aerobic ja kehonmuokkaus, tiistaina ja torstaina potkunyrkkeilyä. Tällä viikolla jää tanssi väliin aikatauluongelmien takia, mutta en valita koska viikonloppuna lähden Katin luokse Lappiin! Ensimmäistä kertaa sitten esikouluiänlähden niin pohjoiseen, porot taitavat jäädä näkemättä tällä reissulla mutta aina on tulevaisuus. Meidät kaksi tuntien katsomme humalassa Mulanin ja lähdemme viettämään iltaa, kotiin ryömiessämme laulamme Abban kappaleita niin kovaa että lähiö raikuu ja seuraavana aamuna vain maailman paras seura pelastaa kuolemalta.

perjantai 7. syyskuuta 2012

and i hope to god


Kuuntelen musiikkia jota kuuntelin ollessani lukiossa, mieleen tulee pitkät kävelyt bussipysäkille ja tyttö, joka sai minut vihaamaan itseäni enemmän kuin luulin olevan mahdollista. Pettämistä ja ryyppäämistä ja aineita ja kymmeniä satoja tuhansia vastaamattomia puheluja ja lisää pettämistä. Matikantuntien lintsaamista jotta voi viedä hänelle tupakkia katkolle, viikon hiljaisuuksia ja viestejä jossa haukkuu minut lyttyyn koska kerkesin huolestua. Humalaisia puheluita keskellä yötä, hän ei saa verenvuotoa tyrehtymään. Lisää pettämistä.

Eivät minun pienet aivoni selvinneet siitä. Hän opetti minut vihaamaan itseäni, näytti kuinka en ole tarpeeksi hyvä vaikka kuinka yrittäisin, opetti etten ole tarpeeksi tärkeä, en tarpeeksi seksikäs tai hauska tai ymmärtäväinen, olin vain kahden vuoden leikkikalu, naiivi pikkutyttö jota sai naida silloin kun huvitti, joka olisi aina valmis tekemään mitä tahansa toisen vuoksi.

En ole enää vihainen hänelle. Saatan olla hieman katkera tai surullinen, loukkaantunut koska hän ei ikinä ole pyytänyt minulta anteeksi sitä miten minua kohteli, mutta en jaksa olla vihainen. Hänhän vain näytti minulle totuuden, näytti kuinka paljon oikeasti ansaitsen yhtään mitään.

Tänään piti mennä Nitan kanssa syömään, mutta peruin. En vain pysty.

Kuuden päivän päästä hymyilen taas aidosti.

Minulla on kylmä.

torstai 6. syyskuuta 2012

death of juliet

 
"Niinkö paljon?"

Mummin sanat painostani kaikuvat päässäni niinkö paljon ruokapöydässä ja riisuessani takkia Oopperatalon narikkaan niinkö paljon, kun verhot aukeavat ja ensimmäiset tanssijat tulevat lavalle haluan vain niinkö paljon kuolla pois.

Onneksi baletti vie minut joka kerta yhtä täysin omaan maailmaansa, ja vaikka muutaman kerran havahdun siihen että mietin millaista olisi olla yhtä täydellinen kuin ensitanssija, nautin täysin siemauksin. Vaikka vihaan näytelmää johon baletti perustuu, rakastin lopputulosta kaikkine yksityiskohtineen - etenkin kolme mustalaistyttöä olivat täydelliset, ja välillä huomasin ajattelevani heistä asioita joita ei todellakaan kuuluisi ajatella isoäitinsä vieressä. Väliajoilla kallista kuohuviiniä ja pienenpieni mustikkaleivos, mummi oli jo aikaisemmin illalla tyrkyttänyt minut aivan täyteen ruokaa enkä voinut sille mitään, en tahtonut vammailla isovanhempien nähden joten kilttinä tyttönä söin kaiken. Tänään itkettää, mutta ei se mitään.

Tänään luvassa siivoamista, luento, paljon kiinan kirjoitusmerkkien harjoittelua, vähintään tunti itsenäistä harjoittelua kuoroa varten, ja viikon toiset potkunyrkkeilytreenit. Olin kuolla onnesta toissapäiväisissä treeneissä, valmentajan missio oli saada meidän hikoilemaan niin paljon että mahdollisimman moni luovuttaisi heti ensimmäisen tunnin jälkeen, ja illalla olin niin poikki etten enää fyysisesti kyennyt polkemaan kotiin. Rystyseni ovat vieläkin vähän verillä säkin jäljiltä, pitää tänään muistaa ottaa rannesiteet mukaan.

tiistai 4. syyskuuta 2012

ei sen enempää


"Mä tahon pois täst vitun koulust, pois täst koko kaupungist, vihaan tätä paikkaa."
"Sit sun pitää lähtee pois."
"No minne muka?"
"Minne vaan tahot. Oon oikeesti tullu tulokseen et elämä on liian lyhyt et sen vois käyttää asioihin joist ei nauti."

Yliopisto tuoksui tutulta, syksyltä ja perunoilta ja lyijykyniltä ja höperöiltä vanhoilta miehiltä, mutta myös masennukselta ja ahdistukselta ja vanhempien asettamilta paineilta, housuilta jotka jäävät liian suuriksi ja tupakasta käheältä ääneltä ja Minnin kanssa riitelyltä. Menin kampuksen kirjakauppaan pyörimään ja ostamaan kolmen viikon ruokarahoilla uudet kiinan kielen oppikirjat, sovin opettajan kanssa käyväni kaksi kiinan kurssia samanaikaisesti syksyn aikana. Tuleepahan edes olemaan jotain mihin keskittyä.

En tietenkään päässyt sille yhdelle kurssille jolle olisin ihan oikeasti halunnut, lähtiessäni ulos luokasta en kehdannut katsoa Nitaa, en kestänyt ajatusta siitä että hän näkisi minun itkevän. Laiska tyhmä ja saamaton, mitä minä eilen sanoin? Lähdin märin poskin kävelemään bussipysäkille, keskeytin puhelullani Katin koulutehtävät mutta hän antoi häiritä, tietenkin hän antoi. En ole varma tiesikö hän minkälaisen vaikutuksen hänen sanansa minuun lopulta jättivät, mutta jäin oikeasti miettimään niitä pitkään ja vakavasti. Uskaltaisinko tehdä jotain mikä on pelottavaa, jotain mistä en uskalla puhua äidilleni enkä ystävilleni enkä tiedä yhtän miten käytännössä toteutuisi, jotain mitä tahdon niin paljon että pelkästään sitä ajatellessa kaikki tuntuu paremmalta? Uskallanko muuttaa elämäni parempaan suuntaan?

maanantai 3. syyskuuta 2012

how


Tunnin päästä kampaaja, kolmen tunnin päästä terapia, neljän tunnin päästä vuoden ensimmäinen luento. Tiesin että tämä tulee, tiesin että vaikka olen jo monta viikkoa kuollut turhautuneisuudesta ja tylsyydestä koulun puutteen takia niin nyt kun se aika vihdoin koittaa, nyt kun katson paniikissa vaatteita ja etsin vihkoja kansioita ruskeaa ripsiväriä ja mietin laittaako lasit vai linssit, nyt paniikki nousee kurkkuun enkä tiedä miten selviän. Heti päivän aluksi pitää mennä puhumaan professorille että saisin poikkeusluvan tulla kurssille jonka edellytyksiä en ole vielä täyttänyt ja kysyä että voisiko hän antaa tukiopetusta vapaa-ajalla, seuraavalla luennolla olen vasta miljoonannella varasijalla joten tuskin edes pääsen koko kurssille. Tämän siitä saa kun ei ole tarpeeksi edistynyt, kun on ollut vain laiska tyhmä saamaton masentunut idiootti sen sijaan että olisi yhtä hyvä kuin kaikki muut. Mitä tapahtui sille tytölle, joka hyppäsi yhdeksännen luokan yli ja meni suoraan kasilta ib-lukioon? Hän on enää muista päiväkirjojen sivuilla, muistutus omasta epäonnistumisestani.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

when september ends



Herään jo tutuksi tulleiden Hello Kitty -lakanoiden keskellä, takana taas yksi paremmin kuin miesmuistiin nukuttu yö. En tiedä mikä Kukan asunnossa oikein on, mutta hänen luona nukuin aina yön läpi heräämättä kertaakaan, en näe painajaisia eikä ole nukahtamisvaikeuksia, vaikka nukuinkin epämääräisellä vuodesohvalla keskellä räikeitä tauluja ja muita askarteluprojekteja. Herään jo aikaisin, hymyilen yön aikana saapuneelle viestille Katilta ja kännykkädataan kolme tuntia ennen kuin Kukka ja Sini heräävät. Näistä sunnuntaiaamujen kuuluukin olla tehty.

Tänään on toiseksi viimeinen työpäivä tältä vuodelta. Myönnän olevani helpottunut, kun tiedän ensi lauantain jälkeen seuraavan työvuoron olevan vasta huhtikuun lopussa. En jaksa enää yhtäkään typerää penisvitsiä, en yhtäkään kiroilevaa asiakasta enkä yksitoistatuntista työpäivää. Huomenna jatkuu koulut, pääsen hyvällä tuurilla yhdelle tai kahdelle kurssille mutta ei se mitään, kyllä minä kai selviän. Ihan sama vaikka opintotuki katkeaa ja minä kuolen jo yhden tentin stressistä ja en saa tehdä mitä haluan, onpahan ainakin tuttu rutiini ja aikaa laulaa ja liikkua ja matkustaa näkemään ihmisiä joita tarvitsen elääkseni. Rahaa on kuitenkin paljon säästössä ja ainahan minä voin hakea osa-aikaiseksi johonkin ravintolaan tai baariin töihin.

On syyskuu, ulkona on jo keltaisia lehtiä ja punaisia omenia, tänään puen päälle mustat sormikkaat ja itsetehdyn kaulahuivin. Saa pitkästä aikaa piiloutua, ehkä kun kevät taas saapuu niin kerrosten alta kuoriutuu keijukainen.

lauantai 1. syyskuuta 2012

moves like jagger


Yö on vaihtumassa aamuksi, kun hiivin ulos vieraasta asunnosta tutussa talossa. Yritän sulkea oven mahdollisimman hiljaa, en tahdo herättää ketään, elämää korkeammat korot roikkuvat kädessäni ja tajuan paitani olevan nurin päin päällä kun hoipertelen edelleen humalassa portaita alas. Vain puoliksi leikilläni harkitsen meneväni pari kerrosta ylemmäs ja koputtamaan Sopulin ovelle, huutamaan ja itkemään ja kertomaan kuinka pahasti satutti, mutta kipitän kiltisti bussipysäkille. Kuski katsoo minua huvittuneena kun kaivan aurinkolasit päässä lompakkoa, kysyy oliko rankka ilta. Päästän epämääräisen ynähdyksen ja menen istumaan.

Toissapäivänä työpaikan loppubileet, eilen niin kamala krapula ettei pitkään aikaan ole tuntunut niin kuolemalta. Pääsin kotiin joskus kuudelta aamulla, nukuin muutaman tunnin ennen kuin nousin, lähdin lenkille ja koomasin television edessä katsoen toissapäivänä postiluukusta kolahtaneita kauhuelokuvia. En uskaltanut katsoa verkkopankkia, mutta muistikuvien perusteella veikkasin olevan sataa euroa köyhempi kuin vuorokautta aikaisemmin. Hups. Taisi baarimikko minulle pari shottia ilmaiseksikin antaa - ei tosin mitään hajua, että miksi tarkalleen.

Eilinen iltapäivä ja ilta menikin Nitan luona, hän on vihdoin palannut takaisin opiskelukaupunkiimme oltuaan poissa melkein neljä kuukautta! Oli niin helpottavaa pystyä avautumaan kaikesta, selitin pitkän lenkin aikana ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista, töistä, Appelsiinin käytöksestä, perheestä, ihan kaikesta mikä on kesän aikana aiheuttanut huolta. Toinen raivosi kanssani niin lojaalina että hymyilytti väkisinkin, tuli niin hyvä olo että illalla päädyimme typerän slasher-leffan aikana syömään kokonaiset pizzat ilman että ahdistuin ollenkaan. En ollutkaan tajunnut, miten ikävä minulla on oikeasti Nitaa ollut. Ehkä sittenkin selviän syksystäkin elossa.