keskiviikko 31. lokakuuta 2012

raplaulajan vapaapäivä


"Ootko sä terapeutinkin kanssa tollainen?"
"Millainen?"
"Että pidät yllä tollaista iloista kuorta."
"Ei tää oo mikään kuori."

Kaksi vuotta olen nähnyt psykiatriani, kaksi vuotta olen valittanut ihmisille kuinka hän vähättelee ongelmiani eikä suostu kuuntelemaan mielipiteitäni esim. mistään. Vasta nyt, kun Beckin testin tulokset ovat nousseet kymmenellä pisteellä, hän näyttää tajuavan, että a) hänen määräämänsä lääkitys ei auta oloani millään tasolla, ja b) vaikka olen sosiaalisissa tilanteissa ja pirteä ja huumorintajuinen, jotain saattaa silti olla pielessä.

Ensinnäkin, minä olen sosiaalinen ja hymyilevä ihminen, se että olen masentunut ei muuta tätä tosiasiaa. On mahdollista olla tilapäisesti iloinen vaikka olisikin pitkäaikaisesti masentunut. Toiseksi, se että ongelmista puhuessa minä nauran ja vitsailen ei ole mikään tapa yrittää piilottaa ~todellisia tunteitani~ tai jotain yhtä melodramaattista - se että käytän huumoria apuna ongelmien käsittelyyn ei tarkoita etten ymmärtäisi ongelmien suuruutta. Jos yrittäisin peitellä tunteitani, en puhuisi niistä. Miten koulutettu mielenterveystyöntekijä, lääkäri, ei ymmärrä että itkeminen ei ole ainoa tapa käsitellä asioita? Kyllä, huumorin käyttäminen varmaan pohjautuu ala-asteen koulukiusaamisen traumoihin ja äidin positiivisen huomion puutteeseen ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta se ei estä minua tuntemaan surua, se ei estä minua tuntemasta ahdistusta, eikä se todellakaan estä minua tajuamasta, että minussa on jotain vittu pielessä. Se yksinkertaisesti auttaa minua käsittelemään asioita, jotka muuten lamaannuttaisivat minut pelosta.

Mutta niin. Saatiin me jotain aikaiseksikin: diagnoosini muuttui määrittämättömästä masennustilasta vaikeaan masennukseen ilman psykoottisia oireita, psykiatri lupasi kirjoittaa uuden lausunnon Kelalle terapian jatkamisesta, sain sairaslomaa, sain lähetteen ravitsemusterapeutille, lääkitykseni vaihtui, ja minut määrättiin uusiin verikokeisiin. (Meinasin revetä ääneen kun psykiatri sanoi että hän määrää minulle koko bulimiapaketin - ei saanut yhtään sen naurettavammalta kuulostavaa nimeä keksineet sille koesarjalle. Kun kysyin häneltä, että miksi äärimmäisen neulakammoiselle pitää määrätä ylimääräisiä veriputeleita otettavaksi kun en ole pakottanut itseäni oksentamaan puoleentoista vuoteen, hän vain tokaisi että "varmuuden vuoksi". Hienoa, kiitos tästä, olen niin kauhuissani että minun pitää ihan oikeasti pidätellä itkua kun ajattelen asiaa.)

Tahtoisin niin kovin olla terve.

tiistai 30. lokakuuta 2012

allegretto


pianosonaatti nro 14 cis-molli op. 27 nro 2
"kuutamosonaatti"

Miten jotain näin kaunista voi olla olemassa? En ymmärrä, en yksinkertaisesti ymmärrä että yksi ihminen on luonut jotain näin kaunista, nojaan taaksepäin tuolissa ja itkettää koska miten jokin voi miten voi olla näin täydellistä, miten tämä voi kaikessa yksinkertaisuudessaan saada minut tuntemaan näin -

maanantai 29. lokakuuta 2012

anything that i want


Uusi ulkoasu, vihdoin! Tykkäilen ainakin itse kovin paljon.

Tänään tuntui pitkästä aikaa siltä, että sain yksittäisestä terapiakäynnistä jotain ihan oikeasti irti. Juteltiin sairaslomasta ja tultiin tulokseen että kyllä se on paras vaihtoehto, vaikka minua kuinka hävettää joutua kertomaan äidille ja isille, että epäonnistuin taas. Puhuttiin myös paljon tatuoinnistani ja sen merkityksestä, myös toisesta jonka tahtoisin ottaa, ja siitä miten Minni on minua eron jälkeen kohdellut. Hymyilin terapeutin sanoessa olevansa ylpeä minusta, nauroin ja sanoin että kato kyllä mussakin välillä pilkahtaa esiin se kypsä aikuinen. Soitin opettajalle ja selitin tilanteeni, hän oli ihanan ymmärtäväinen ja sanoi, että koska olen ollut niin hyvä oppilas, voi hän kääntää katseensa toiseen suuntaan sairasloman aiheuttamien poissaolojen suhteen ja päästää minut silti tentteihin jos yritän opiskella itsenäisesti tämän viimeisen kuukauden ajan.

Terapian jälkeen kohtasin yhden suurimmista peloistani ja kävin YTHS:llä kyselemässä rokotuksista. Injektioneulat ovat yksi suurimmista peloistani (tiputukseen joutuminen on suunnilleen pahin painajaiseni) ja tarvitsen reippaasti yli kymmenen piikkiä, joten tästä tulee aikamoinen koetus. Eipä tässä silti ole muuta vaihtoehtoa kuin purra huulta ja mennä sinne - kyllä minä reissujen vuoksi sen kestän. Viisikymmentäyksi päivää ja lennän pitkästä aikaa Atlantin yli.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

syypää sun hymyyn



"Pallo on sulla. Ei sun tarvii stressata."
"Okei."

Hui miten tapahtumarikas viikonloppu.

Perjantaiaamuna menin jo kahdeksalta uuden terveydenhoitajan luo. Juteltiin syömishäiriöni konkreettisemmista asioista, päivien ruokailuista ja sairauden aiheuttamista fyysisistä oireista, ja mietittiin että miten saataisiin pelkoani tiettyjä ruokia kohtaan taltutettua. Lupasin hänelle yrittää syödä aamupalapuuron joka päivä yksin ollessani - saa nähdä miten onnistuu, aamuisin syöminen on aina ollut minulle kovin vaikeaa.

Terkkarin jälkeen auto lähtikin suoraan kohti paikkaa jonka nimi on minulle jotenkin ylitsepääsemättömän vaikea lausua. Ilta meni Kukan ja Sinin kanssa Kukan serkkujen järjestämissä Halloween-juhlissa, ihanaa kun sai pitkästä aikaa leikkiä tekoverellä ja muutenkin maskeerata itseään vähän ronskimmalla otteella! Asuni sai paljon kehuja ja myönnän olleeni siihen itsekin tyytyväinen. Ilta oli hämmentävän ahdistusvapaa vaikka ei ollut alkoholia rauhoittamassa: söin jopa kaksi isoa hämähäkin näköistä muffinssia, ja lusikoitiin nauraen Kukan kanssa lakritsikastiketta suuhun suoraan kattilasta.

Lauantai oli mukavan rauhallinen. Leikin maailman lihavimman kissan kanssa ja otin lähemmäs sata valokuvaa, katsoimme netistä perjantaina väliin jääneen Vain elämää -jakson ja minä hihkuin onnesta - myönnän piilofanittavani Cheekiä. Vaikka olin napostellut tyttöjen kanssa ties mitä pitkin päivää, vasta päivällinen aiheutti napsahduksen pääni sisällä, mutta onneksi Kukka keskeytti pahimman paniikkiahdistuksen pyytämällä minut kanssaan ulos koiraa lenkittämään. En ole varma oliko ajankohta sattumaa vai huomasinko hän pahan oloni, mutta olen joka tapauksessa kovin kiitollinen.

Jouduin lähtemään takaisin kotikaupunkiin (hyi kun tuntuu pahalta kirjoittaa niin, ei tämä kaupunki ole koti, tämä on vain paikka jossa tilapäisesti asun) aikaisemmin kuin muut tytöt koko iltapäivän kestävien kuoroharjoitusten takia. Nämä olivat viimeiset kunnon treenit orkesterin kanssa ennen ensi viikon konserttia, ja ei ole totta mikä fiilis siellä oli. Koko kirkko avautui edessämme, osasin kaiken ulkoa ja sydämeni oli pakahtua pumpatessaan samaa tahtia kapellimestarin käsien kanssa. Tämän minä osaan, tänne minä kuulun. Ei minua haittaa ettei minulla ole kuorossa ystäviä, kun en minä tarvitse niitä siellä, tarvitsen vain yleisön kasvoilla paistavan tunteen.

Nämä on niitä päiviä, kun minulla on toivoa.

torstai 25. lokakuuta 2012

peset kätesi uudestaan


Olen niin helvetin epävarma kaikesta. Teinkö jotain väärin? Ahdistanko höpötykselläni? Tahtooko minua varmasti nähdä? Enhän minä ole ainoa, jota pelottaa? Enhän minä ole ainoa, joka haluaa silti jaksaa? Tuijotan puhelinta, joka pilkkaa minua hiljaisuudellaan. Virta, hengitä. Suljen silmät ja hengitän.

Sain tänä aamuna työtarjouksen, inhotti joutoa kieltäytymään mutta pelkkä tuuraajan palkka ei elätä ketään. He lupasivat pitää minut listan kärjessä jos vakituinen paikka vapautuisi; toivottavasti onnistuisi, olen kuullut kyseisestä työstä paljon hyvää.

Huomenna kahdeksaksi psykiatrille, jos vaikka tällä kertaa en nukkuisi pommiin. Sieltä suoraan Kukan, Kukan serkuskatraan ja Sinin kanssa ensimmäisten kotipaikkakunnalle - paikalla on niin hölmön kuuloinen nimi, että epäilen edelleen sen olevan heidän mielikuvituksensa tuotosta, mutta siellä kuuluisi sitten illalla olla Halloween-juhlat. Palaan varmaan oman koneen ääreen sunnuntain kuoroharjoitusten jälkeen, iso konsertti on jo ensi viikolla ja me kaikki elämme ja hengitämme Mozartia.

Elän ja hengitän. Kyllä mä pystyn tähän.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

we'll do it all


Tuntuu kuin koko kesän ja syksyn kestänyt suru olisi yhtäkkiä muuttunut joksikin muuksi. Minnin ja minun ero, perheeni muutto Kiinaan, Sopulin vailla selitystä välien poikki laittaminen, yleinen masennus... Olen vain niin helvetin kyllästynyt olemaan surullinen, etenkin muiden ihmisten tekemisien takia. Lopeta se vitun itsesäälissä rypeminen. Suru on ainakin toistaiseksi muuntautunut puhtaaksi vihaksi, huudan heille epäreiluja kirosanoja päässäni enkä edes yritä enää väittää vastaan ystävien manatessa heidät alimpaan helvettiin.

Tiedän että viha on normaali vaihe toipumisessa joten toivotan sen ihan tervetulleeksi - totta puhuen se on aika virkistävää vaihtelua surulle. Vaikka tiedän että tämä tästä laantuu ja varmaan nopeastikin, niin juuri nyt tuntuu kuin voisin tämän energian voimalla tehdä ihan mitä tahansa. Ahdistushäiriö huutaa menemään kouluun ja olemaan täydellinen tai kuolen, minä jään ensimmäistä kertaa ihan noin vain kotiin lukemaan Harry Potteria pyjama päällä. Syömishäiriö käskee paastoamaan saatanan läski, minä sanon että haista sinä vittu ja syön irtokarkkeja.

Tahdon vain pois täältä, tahdon muuttaa jo, tahdon aloittaa koulun ja aloittaa elämän. Tahdon suudella sateenvarjon alla ja hymyillä bussissa. Tahdon elää.

ja pitkästä aikaa olen alkanut kuunnella snow patrolia ja hymyillä

maanantai 22. lokakuuta 2012

linnut


Sen lisäksi että hän päätti ettei tahdo olla kanssani tekemisissä, Minni lähetti takaisin kaiken minkä olen hänelle neulonut ja vaatteet sun muut mitkä hän on kahminut minulta itselleen vuosien varrella.

Terapeutti ei suostunut päästämään minua pois ennen kuin lupasin etten olisi tämän viikon ajan yksin. Hän puhuu osastosta ja sairaslomasta ja turvaverkosta. Kun hän kysyy että olenko satuttanut isteäni, en vastaa.

En saa henkeä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

look at the stars


Herään itkien painajaisesta, haparoin vartaloa jonka ympäille kääriytyä mutta olenkin yksin, tietenkin minä olen yksin.

Asunto on sotkuinen mutta en pysty nousemaan sängynpohjalta kun oma vartaloni ahdistaa niin paljon. Olen syönyt aivan järjettömiä määriä viikon ajan, vaatteet tuntuvat makkarankuorilta ja alasti kaikki hölskyy lilluu löllyy. Tahdon olla syömättä mutta toisaalta haluan haistattaa vitut kaikelle, ahmia ja oksentaa ja ahmia ja oksentaa kyllä minä sen vielä osaisin ihan varmasti osaisin hiljaa ja huomaamattomasti.

Välillä mietin asioita, joita en saisi ajatella. Kuinka moni kaipaisi minua? Moni kyllä väittäisi kaipaavansa, mutta kovin moni varmasti sanoisi sen vain muodon vuoksi. Pojat olisivat vain "ei vittu, oikeesti?" ja sitten jatkaisivat elämäänsä kuin en olisi ikinä ollut siinä - en minä loppujen lopuksi heille paljon merkitse, kyllä minä sen tiedän. Nitaa harmittaisi menettää kaveriporukan ainoa toinen tyttömäinen tyttö, mutta kyllä hänkin pian löytäisi uuden ystävän, jonkun joka on terve ja onnellinen niin kuin hän itse, ja pikkuhiljaa minä unohtuisin kokonaan.

13 päivää konserttiin.
59 päivää joulun lomamatkaan.
72 päivää uuteen vuoteen.
127 päivää yhteishaun alkamiseen.

Pakko jaksaa. Pakko. Kyllä minä jaksan. Kyllä minä jaksan.

lauantai 20. lokakuuta 2012

nahkatakkinen tyttö


"Ootsä ees syönyt tänään mitään?"
"No... Oon mä ehtoollisleivän!"

Sekunnin ajan mietin valehtelemista, mutta kesken lauseen päätän etten jaksa. Kukka työntää eteeni jaffakeksejä ja hapankorppua ja itsetehtyä sushia, syön kiltisti. En tunne nälkää enkä kylläisyyttä, tunnen vain halua tehdä eri asioita. Halua syödä, halua ahmia, halua oksentaa, halua paastota. Kehon omilla tuntemuksilla ei nykyään ole mitään tekemistä syömisteni kanssa, tiedän että pitäisi olla huolissani mutta en jaksa välittää. Olen joka tapauksessa syönyt viime aikoina niin paljon, että ei sillä ole mitään väliä jos olen päivän kaksi kolme syömättä.

Jos lakkaisin ottamatta yhteyttä Nitaan, Laksiin ja poikiin, kuinkakohan kauan heillä menisi huomata? Pojat tuskin ainakaan huomaisivat moneen viikkoon. Onneksi Kukka jaksaa hölmöillä kanssani ties kuinka monta päivää viikosta, en tiedä mitä tekisin jos häntä ei olisi. Eilenkin hän teki minulle kaksi kasvomaalausta, jokin sininen Black Swan -tyylinen ja pääkallo, ja jaksoi kuten aina saattaa minut koiran kanssa kotikadun risteykseen asti. Tykkään näistä kotiinkävelyöistä, vaikka on kurja keli ja kello on ties kuinka paljon (tai vähän, näkökulmasta riippuen) ja väsyttää niin jaksaa aina hymyilyttää.

Kyllä minä pärjään. Lähden yliopistosta ja menen koulutusohjelmaan josta nautin, muutan uudelle paikkakunnalle ja nukahdan asuntoon, jossa en aina ole yksin. Pitää kai vaan jaksaa odottaa. Olen odottanut jo pitkään, jaksan vielä hetken. Kyllä minusta vielä tulee onnellinen.

perjantai 19. lokakuuta 2012

i dovregubbens hall


Ehkä ihmiset ovat oikeassa, kun vain katoavat ympäriltäni. Soitin itkien Katille ja nyt hävettää uskomattoman paljon, mihin hävisi se Virta joka osasi niin hyvin näytellä väliinpitämätöntä, pitää kulisseja yllä kuin leikkiä vain? Ehkä alan vain pikkuhiljaa tajuta, että en ihan oikeasti ole sen arvoinen herra en ole sen arvoinen että tulet luokseni lausu vain sana niin minä paranen että kannattaa yrittää. Pelkään että jos en saa niitä kulisseja takaisin ylös, niin ne viimeisetkin ihmiset, jotka minua vielä jaksavat, havahtuvat myös tajuamaan tämän. Pelkään että Kukka ei jaksa ja ennen kaikkea pelkään että Kattikin luovuttaa, että hänkin tajuaa etten ole vaivan arvoinen.

lopulta 
olemme
kuitenkin
yksin

torstai 18. lokakuuta 2012

für elise


Kaiuttimista kaikuu klassisen musiikin parhaita, vasemman käden sormet hakeutuvat automaattisesti solisluun päälle painamaan näkymättömiä sellon kieliä. Kissa nukkuu vaatekaapissa ja puhelin on laukussa äänettömällä, tänään en ajattele koulua enkä siivoamista tai laskuja tai konserttiharjoittelua. Tänään vain olen. Saisinkohan pysyttyä näin rauhallisena koko päivän?

Eilen illalla katsoin peilikuvaani junan ikkunasta ja näin väsyneen mutta ihan sopivan kokoisen nuoren naisen. Silti tänä aamuna vaa'alla käymisen jälkeen jouduin menemään suihkun nurkkaan turvaan, ja nyt tarvitsen taas teemukin pitämään värin sormenpäissän. Harkitsen syömistä, välillä kävelen keittiöön asti mutta mukaan tarttuu joka kerta vain muki.

Parta on kovin suloinen voidaan vaaleanpunastella yhdessä kaikessa partaisuudessaan. Välillä on mukava kertoa salaisuuksia muille kuin niille itsestäänselville vaihtoehdoille. Ovat nuo pojat kuitenkin aika ihania.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

huudetaan parvekkeella



"Moi, mitä kuuluu?"
"Mitäs tässsä, ollaan just kahvilassa."
"Okei. Jee. Joo. Kysy, mitä mä tänään tein."


Sydämeni ei osaa päättää, pysähtyäkö vai hakatako kolmeasataa minuutissa. Saattaa johtua neljännestä kahvikupillisesta mutta saattaa myös johtua tästä päivästä. Kävin Katin kanssa katsomassa Urhea-elokuvan ja lopulta päätin itsekin olla urhea - enkä tarkoita vain sitä, että ostin karkkipussin leffaevääksi.

Tahdon pois yliopistosta än yy tee nyt.

tiistai 16. lokakuuta 2012

i am not a robot


Heräsin kahdeksalta kun täti lähti töihin, aamupalaksi myslileipää, jugurtti ja kaksi kupillista kahvia hämmentävän hienosta kahvinkeittimestä. Söin kiltisti eikä edes ahdistanut kovin paljon jälkikäteen - tosin myönnän, että rauhoittelen itseäni ajatuksella paastosta kun pääsen takaisin kotiin. En saisi, mutta noh. En pohdi asiaa nyt.

Aamupäivä on toistaiseksi kulunut ihanan rauhallisissa merkeissä, niin kuin aina tässä talossa. Lojun sohvalla koiran kanssa, luen blogeja ja juon lisää kahvia, katson noloja tv-sarjoja, neulon ja harkitsen kiinan läksyjen tekemistä. Sain ihanan suomi-englantisekoitussähköpostin pikkuveljeltäni ja melkein itkin onnesta; hän täysi sosiopaatti mutta onhan hän silti rakas monkeybutt pikkuveljeni. Kovin omituista, että mielessäni ikuisesti seitsenvuotias Lego-palikoilla leikkivä tapaus on viittä vaille yhdeksäntoista ja opiskelee ydinfysiikkaa. Ei aika saisi kulua näin nopeasti, kohta minunkin pitäisi kuulemma jo olla aikuinen. Onks pakko jos ei taho?

Selailen pitkästä aikaa ihan "arkisia" blogeja. Ihmiset, jotka nauravat ystäviensä kanssa ja tekevät ruokaa ja nauttivat shoppailusta ja julkaisevat kuvia itsestään ilman, että itkevät vartalonsa takia. Tietenkin hekin voivat itkeä pimeissä nurkissa, mutta olen silti kovin kateellinen; olen pitkään halunnut aloittaa toisella profiililla rinnalle julkisen blogin. Moni asia tosin pelottaa läski läski ruma tylsä huono tylsä läski ruma tyylitajuton paska kirjoituskyvytön enkä usko että pääsen niistä ihan heti yli, mutta pitää katsoa - ehkä joskus jopa onnistun tämän pienen haaveen toteuttamisessa. Roudaan muutenkin kameraani mukana kaikkialla eikä elämäni varsinaisesti tapahtumaköyhää ole. Pitää katsoa.

maanantai 15. lokakuuta 2012

kran turismo


Elämää hirveämmän viikon jälkeen pakenin tädin perheen luo möyrimään koiran kanssa ja syömään epäterveellistä ruokaa ja vain olemaan rauhassa. Eilen meni huonojen tv-ohjelmien ja lautapelien parissa, tänään taas tapahtui kahden maailman hämmentävä symbioosi Katin tullessa iltapäiväksi käymään. Laittelen tekstiviestiä ja hymyilen, odotan keskiviikkoa vaikka silloin pitääkin palata kotiin.

Täällä on niin ihanan rauhallista olla, vaikka kuinka kiljuisi lautapelien ääressä ja hakkaisi taistelupelejä serkkupoikien kanssa. Pitkästä aikaa hengitän vuorokauden ympäri.

lauantai 13. lokakuuta 2012

dies irae solvet saeclum in favilla


On minulla hyviäkin päiviä. Nauran kun meinaan aamupöpperössä levittää kasvoilleni mineraalipuuterin sijaan ranskanperunamaustesuolaa, värisen innosta kun satakymmenen ääntä ja soitinta kajauttavat Requiemin viimeisen nuotin täysin kohdalleen, käyn kahvilla tyttöjen kanssa ja hymyilen vilkuttaessa hyvästejä.

Mutta silti, kun on ilta ja odotan bussia Kukan luota kotiin, minuun sattuu niin paljon että tuntuu kuin en saisi henkeä. Tahdon itkeä mutta en pysty, suljen silmäni ja puristan puhelinta taskussani, muistakaa joku että olen vielä elossa. Tulen kotiin ja nappaan kissan toruen irti sohvakankaasta, se ottaa kynsin ja hampain kiinni ranteestani enkä väännä itseäni irti, annan vain olla satuta kovempaa ja vihdoin saan itkettyä. Tahdon mennä vessaan repimään kurkkuni verille mutta en tee sitä, makaan vain suihkun nurkassa ja tuijotan kattoa. En muista milloin olisin viimeeksi tehnyt oikeaa ruokaa, en tahdo ajatella sitä määrää veitsiä mikä asunnossani on.

Tuntuu kuin joka kerta, kun näen Laksin, hän päivittelee minulle kuinka ei taaskaan ole syönyt mitään koko päivänä. Ja joka kerta minua ahdistaa yhtä paljon, pidättelen itkua ja yritän tasata nousevaa paniikkia hengitä hengitä hengitä. Viime kerralla olin kommentin takia melkein kolme vuorokautta syömättä; tänään en sentään tehnyt niin kuin vaistot huusivat ja rynnännyt tyhjin käsin ruokakaupasta ulos, vaan onnistuin ostamaan  asian jonka vuoksi sinne meninkin. Kukan luona meinasin möläyttää että eihän se että syön tee minusta huonoa ihmistä enhän ole yhtä oksettava kuin miltä minusta tuntuu mutta onneksi suljin suuni ajoissa.

Minun piti sadannen julkaisun kunniaksi koota soittolista kappaleista, joita olen käyttänyt merkintöjeni otsikoissa, mutta oikeastaan tahtoisin vain -

perjantai 12. lokakuuta 2012

tunteisiin


Tahtoisin tehdä edellisen päivityksen kuvasta uuden ulkoasun blogilleni. Onko kenelläkään suuria protesteja tai tsemppejä aiheeseen liittyen? Seuraava päivitys on myös blogin sadas, mietin että jos tekisin jonkinlaisen erityisen jutun sen kunniaksi.

Vaikka eilinen alkoikin huonosti, jatkui se varsin hyvin. Istuin kampaajalla yli kolme tuntia, tulemme kampaajani kanssa todella hyvin toimeen ja juttelimmekin ihan kaikesta maan ja taivaan välillä hänen värjäillessä ja leikellessä ja tehden vaikka mitä. Outoa, että minun ikäiselläni tytöllä on vakituinen työpaikka ja kuuden vuoden parisuhde ja kaikkea sellaista, mitä "aikuisella" kuuluu olla. Enhän minä ole vielä aikuinen, enhän? Kampaajan jälkeen lähdin viettämään Kukan syntymäpäivää hänen ja Sinin kanssa; kotiin pääsin joskus kolmen aikaan, vatsa painavana mutta mieli kevyenä.

Tänään on jokin ihme tuulihattukrapula. Vatsa ihan sekaisin ja huimaa kun nousen, toivottavasti olo paranisi kohta.

torstai 11. lokakuuta 2012

kaikki on satua


Nukuin pommiin psykiatrin akuuttitapaamisesta. Helvetin hienoa! En ikinä nuku pommiin mistään tärkeästä, en ymmärrä miten onnistuin siinä juuri nyt kun olisi ihan aikuistenoikeasti pitänyt herätä. Oli ylipäätään ihme että sain edes akuuttiajan vain päivän varoitusajalla, ja nyt menin sössimään senkin.

Enkä tietenkään saa enää unta vaikka olen niin perkeleen väsynyt, että haluan vain kiljua ja mennä takaisin sänkyyn. Tai mahdollisesti juoda lasin punaviiniä ja neuloa kaksitoista tuntia putkeen punaisessa lepakkotuolissani. Punaviinin juominen puoli yhdeksältä torstaiaamuna ei tosin taida olla maailman fiksuin valinta vaikka humanisti olenkin, ehkä tyydyn kompromissiin ja neulon sisäisesti kiljuen. Jos juon neuloessa yhtä paljon teetä kuin eilen ja toissapäivänä, teekaappini saattaa oikeasti tyhjentyä seuraavan vuoden aikana; hamstraan teetä vähintään yhtä maanisesti kuin laadukkaita lankakeriä.

Tänään kampaaja ja Kukan syntymäpäivä. Käyn ehkä myös Appelsiinin luona pikaisesti, pitää katsoa - olen oikeasti niin väsynyt että jos tahdon pysyä hereillä illalla niin päiväunet saattaisivat olla ihan fiksu idea. Tai ehkä juon vaan paljon kahvia päivän mittaan. Olen alkanut juoda kahvia ensimmäistä kertaa elämässäni. Hassua.

Kamalan sekava olo. Pitäisi varmaankin syödä.

Onneksi Applen asiakaspalvelu on jotain maailman parasta.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

älskade vän


Pienimuotoinen alkukevennys: heräsin tänään vain huomatekseni, että keittiön lattiani on sian sydämen palojen ja veri-solunestesekoituksen peitossa. Hyvä, kisu, näin sinun pitikin toimia iltaruokasi kanssa!

En edelleenkään ole varma, että minulla on syömishäiriö. Se kuulostaa hölmöltä ja tiedän sen, ja älyllinen osa aivoistani tietää että käyttäytymiseni ja ajatusmaailmani ei ole terve, mutta silti. Tunnetasolla olen ihan varma, että kun pääsen tavoitepainooni niin lopetan kaiken pelleilyn, nostan kalorit terveeseen määrään ja ja elän onnellista, normaalia elämää. Odotan jonkinlaisella akateemisella mielenkiinnolla sitä maagista numeroa - ehkä sitten oikeasti näen, että olenko minä sairas vai yksinkertaisesti epäterveellinen.

Ehkä tämä on osasyy siihen, miksi paraneminen on minulle ajatuksenakin niin ristiriitainen. Voiko psyykkisestä sairaudesta tietoisesti parantua, jos ei alunperinkään tiedosta olevansa sairas? Laihuushäiriö, eihän se voi oikeasti olla osa elämääni. (En pysty käyttämään sitä a:lla alkavaa sanaa itsestäni, se on niin kamalan ruma.)

Olin sentään jotenkin vastuullinen eilen, marssin YTHS:lle ja varasin itselleni ajan terveydenhoitajalle. Pieni pettymys sen suhteen kyllä oli: jo kolmannen kerran hoitoni aikana tapahtuu niin, että heti kun olen löytänyt terkkarin jonka kanssa tulen toimeen, hän siirtyy pois YTHS:ltä. Ennen olen ahdistunut asiasta niin paljon että en ole pystynyt näkemään uutta hoitajaa puoleen vuoteen, mutta tällä kertaa en antanut paniikin vallata mieltäni vaan tyynesti pyysin tiskin takana olevaa hoitajaa siirtämään minut jollekin toiselle nuorelle naishenkilölle. Olen tullut tulokseen, että en tule toimeen keski-ikäisten enkä miehien kanssa. Kokemukseni keski-ikäisistä hoitajista on kovin huono - terapeuttinikaan ei varmasti ole päivääkään yli kolmeakymmentäviittä vuotta - ja pelkkä ajatus miehelle puhumisesta on täysin absurdi.

Hei te ihanat tytöt, välillä en tiedä mitä tekisin ilman teitä. Kiitos kaikille jotka olette ikinä kommentoineet mitään, jokainen sana merkitsee minulle paljon. Minusta on edelleen ihan hassua, että joku ottaa edes puoli minuuttia omasta päivästään ja käyttää sen sanomalla jotain minulle. Olette parhaita. ♥

(Myös Katti on paras, vaikka tulimmekin eilen tulokseen että elämme todellisuudenpakoilun metapsykoosissa.)

tiistai 9. lokakuuta 2012

tämä on niitä lauluja


9.10. klo 01:55. Tänään - eilen - aamulla kerroin terapeutille siitä, kuinka mulla on toivoa tulevaisuuden suhteen. Silti mä nyt istun sängyssä ja itken itken itken ja haluaisin oikeasti huutaa ja raivota ja hypätä. En uskalla nousta tästä kun pelkään meneväni keittiöön veitsitelineen luo. Käytiin tänään Kukka&co:n kanssa ravintolassa syömässä, haluan repiä sisälmykseni ulos. Onko millään oikeesti mitään väliä? Mitä helvetin väliä sillä olisi vaikka menisinkin vessaan oksentamaan tai viiltäisin lantioni verille? Ihan niinku kukaan tahtoisi multa vaatteet riisua ni mitä vitun väliä sillä on että miltä mä niiden alla näytän. Nää on vaan näitä hetkiä kun tuntuu kuin kaikki olisi turhaa. Ja vaikka tiiän että tää menee ohi ni se ei auta tippaakaan, se tieto vaan aiheuttaa huonon omatunnon älyvapaasta teiniangstista. Oon niin väsynyt että tuntuu kuin olisin humalassa mutta en mä tahdo mennä nukkumaan kun en mä oikeestaan tahdo herätä uuteen päivään. Aloin taas itkeä äsken kun kissa spontaanisti iski kyntensä mun jalkaan. En jaksa. Viime uudenvuodenaatosta on jo yli yhdeksän kuukautta. En jaksa. Haluan pois.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

relax



Tänään on ihan hassu päivä.

Heräsin virkeänä kahdeksalta ja kävin vaa'alla - enkä halunnut kuolla, vaikka numero onkin liian iso. Söin aamupalaa ja lösähdin sohvalle kissan, läppärin ja Supernaturalin kanssa. Tässä olen edelleen, kirjoitan ja hymyilen ja mietin lokakuun suunnitelmia. Kello on jo melkein yksi eikä minua ole ahdistanut kertaakaan, ei itkettänyt eikä turhauttanut. Juon kahvia ja neulon ja luen Hesaria ja tänään tuntuu kuin kaikki olisi hyvin.

Joskus vielä olen viikonlopun hienossa hotellissa, illalla ravintolassa kaunis mekko päällä, mustat nylonsukkahousut verhoamassa jalkoja joiden näyttämistä en häpeä. Juon hyvää viiniä ja syön vielä parempaa ruokaa, katson pöydän toisella puolella istuvaa naista ja hymyilen; tiedämme molemmat, mitä myöhemmin illalla tapahtuu. Viikonlopun jälkeen menemme takaisin kotiiin, asuntoon jossa on leveä parisänky ja monta kirjahyllyä ja huonekasveja.

Aina voi toivoa.

काली

lauantai 6. lokakuuta 2012

little red corvette


"Tää on aika mutaista tää maa tässä alla."
"Mmh, mä vaan ajattelen kuinka monen etanan päälle varmaan astun."
"Älä ajattele."
"Okei."

Välillä ihmiset antavat huomaamattaan harvinaisen hyviä neuvoja.

Ilta meni spontaanisti Kukan ja Sinin kanssa, askartelin itselleni taikasauvan ja piirsin kissan joka tuhoaa keskeneräistä villasukkaa. (En kai löydä inspiraatiota omasta elämästäni?) Olen muutenkin askarrellut Kukan kanssa paljon viime aikoina: olemme tehneet runoja yliviivaamalla vanhasta kirjasta revittyjen sivujen tekstiä, käyttäneet vaahteranlehtiä leimasimina, neuloneet kuin riivatut ja maalanneet epämääräisiä olioita mattoa suojaavalle sanomalehdelle. Minä en ole ikinä ollut kovin taiteellinen - myönnän osaavani neuloa suhteellisen hienosti, mutta siihen se jääkin - mutta Kukka taas on ihan ammattilainen, vaikka omista projekteistani tulee epämääräistä suttua niin hän on niin hyvä että on hauskaa vain seurata vierestä.

Torstainen tyttöjenilta Nitan kanssa meni yllättävän hienosti! Siis, ainahan minun on hauskaa viettää aikaa hänen kanssaan, mutta tarkoitan siis syömisen osalta. Nukkumaan mennessä vatsassani oli paljon yli peruskulutukseni verran ruokaa ja juomaa, mutta en ihan yksinkertaisesti jaksanut välittää. Minulla oli ollut ihana ilta: hauskoja elokuvia, hyvää viiniä, juorutuokioita koiran iltalenkillä... Ruoka-ahdistus ei edes käynyt mielessäni. Ehkä minullakin on vielä toivoa joskus lopullisesti paranemisesta.

torstai 4. lokakuuta 2012

mitt hjärta blöder


Älä mene uniasi liian liki:
ne ovat savua ja voivat hälvetä -
ne ovat vaarallisia ja voivat pysyä.

Oletko katsonut uniasi silmiin:
ne ovat sairaita eivätkä mitään ymmärrä -
niillä on ainoastaan omat ajatuksensa.

Älä mene uniasi liian liki:
ne ovat valhe, niiden pitäisi mennä - 
ne ovat mieiettömyys, ne haluavat jäädä.

- Edith Södergran, Vaarallisia unia

Aamupalaksi kaksi luumua, pieni lautasellinen kaurapuuroa ja kupillinen kahvia. Kyllä mä pystyn tähän. Tämä päivä tulee olemaan täynnä haasteita, mutta olen silti päättänyt nauttia siitä - ja ilman, että vatsa huutaa koko ajan nälkää. Naposteltavat ja valkoviini ovat oleellinen osa tyttöiniltoja, ei minun ole pakko valita joko/tai. Kyllä mä pystyn tähän. Kirjoitan kiinaksi surullisia lauseita kauniiseen vihkoon, kohta pitäisi mennä suihkuun. Palelen koko ajan, onneksi on uudet sydänkuvioiset villasukat.

Stu: Viisi hyvää asiaa juuri nyt? Mitkä arjen pienet/suuret asiat saavat hymyn huulillesi? Mihin eläimeen samaistut eniten?
- Sain eilen käsiini J. K. Rowlingin uusimman romaanin ja olen ihan innosta pinkeänä, saan hiukseni poninhännälle ensimmäistä kertaa vuosiin, olen vihdoin oppinut juomaan teetä ilman edes makeutusainetta, sain neulottua huivin ja lapaset valmiiksi, uudet silmälasini ovat todella tyylikkäät. Arjen pieniä asioita on paljon: keltaisten lehtien rapina kenkien alla, uusi teepaketti, kehitetyt valokuvat ja sata muuta asiaa. Elämiin taas en ole ikinä oikein samaistunut, mutta siiselit ovat harvinaisen siistejä.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

tuhannet mun kasvot


vihreitä & punaisia linssejä, valko- & mustapapuja, täysjyväriisi, gogreen salsa original, sitruuna, mantelimaito, pähkinäsekoitus, täysjyväruisleipä, omenoita, auringonkukansiemeniä, luumuja

Ostoslista on mytyssä taskussani kiertäessäni kauppaa. Omenat, luumut ja sitruunat lentävät tottuneesti koriini - teen taas luumu-omenasosetta makeuttamaan talven aamupuuroja ja lämmittämään kylmiä iltoja - ja hetken päästä myös mantelimaito, linssit, pavut  ja salsa. Kävelen siemen- ja pähkinähyllyn ohi vilkuilen ympärilläni; eihän kukaan näe, että oikeasti harkitsen niin kaloripitoisten asioiden ostamista? Leipäosastolle uskallan jopa mennä ihan oikeasti katsomaan vaihtoehtoja, mutta ahdistun nopeasti ja lähden suoraan kassalle. Riisiä en mennyt edes yrittämään.

Olen sentään saanut jotain tehtyä tänään, läksyt sujuivat helposti ja tiskasin maailmanhistorian suurimman astiavuoren. Luin maailman parhainta runoutta ja kirjoitin lapuille pitkin seiniä, leikitin kissaa ja luin kirjaa. Sain jopa itseni raahattua kouluun vaikka olisin oikeastaan vain tahtonut jäädä sängynpohjalle, puin uudet Vagabondin nilkkurit jalkaan ja vilaukselta näin peilistä kivannäköisen nuoren naisen. Harmi että heti tarkemmin katsottua kuvajainen katosi ja sen tilalle tuli minä.

3.10.2012 klo 16:10. Tulin kaupasta ja mua pelottaa yhtäkkiä ihan kamalasti. Mistä lähtien en pysty edes kourallista pistaasipähkinöitä ostaamaan? Vaikka tiedän että ne ovat terveellisiä, päässä vilisee vain kalorimäärät. Vielä maalis-huhtikuussa söin onnellisena chili con carnea riisin ja puolukkahillon kanssa, ruokajuomana viiniä. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Nyt panikoin sitä, että huomenna on tyttöjenilta Nitan luona, eli sekä ruokaa että viiniä. Vihaan tätä, vihaan tätä kaikkea, vihaan itseäni kun päästin itseni tänne - mutta silti mietin tämän päivän vähäisiä syömisiä ja hymisen tyytyväisenä. Vittu mä oon sekaisin. Kukaan ei ikinä halaa minua, pelkkä halaus joltain tärkeältä auttaisi niin paljon mutta ei kukaan ikinä kosketa minua. 

tiistai 2. lokakuuta 2012

vääriä henkiä


Näin unta Sopulista. Heräsin hymy huulillani ja hetken aikaa luulin nousevani auringonpaisteeseen ja kesähelteeseen, mutta sitten karu totuus romahti niskaani - nyt on lokakuu, ulkona sataa ja Sopuli ei ole edelleenkään puhunut minulle sen jälkeen kun elokuussa sanoimme, että nähdään parin tunnin päästä. En ymmärrä; miten voi olla niin helppoa yksinkertaisesti katkaista kaikki välit ilman mitään varoitusta tai selitystä? Luulin että kerrankin ihan oikeasti merkitsin jotain, mutta olin taas väärässä. Ainahan minä olen. En edes tiedä miksi Sopuli yhtäkkiä nousi alitajunnassani, ei hän enää ole osa elämääni. Laitoin valot päälle välittämättä herätyskellon liian pienistä numeroista nolla neljä viisi seitsemän, suihkuun ja meikit naamaan. Tänään on uusi päivä.

Seitsemänkymmenenkahdeksan päivän päästä lähden reissuun tädin perheen kanssa. Seitsemänkymmentäkahdeksan päivää, kuinkakohan paljon ehtisin laihtua siinä ajassa? Terapeutti kysyy mitä minulle kuuluu, en osaa puhua hänelle joten hymyilen ja sanon että ihan okei.

Katson Katin linkittämiä kuvia ja suljen silmäni, kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Olen päättänyt niin. Olen odottanut kauan, kestän odottaa vielä hetken.

maanantai 1. lokakuuta 2012

somewhere only we know


Tämä on taas näitä päiviä. Päätä särkee, syön liian vähän juuri sopivasti, koulusta lähdin kesken pois kun ahdisti se etten ymmärtänyt kaikkea. Unohdin lompakkoni kotiin enkä voinut edes ostaa Zeroa. Neulomispuikot tuntuvat kömpelöiltä kädessä, kiinan merkit näyttävät kuin joku olisi dipannut humalaisen hämähäkin musteeseen ja pistänyt kipittämään vihkoni päällä. Vartaloni ahdistaa niin paljon niin paljon etten kestä, olo on kuin kävelevällä merinorsulla. Jopa kasvoni ovat tavallista pulleammat, paitaa päälle vetäessä tuntuu kuin piilottaisin jotain suurta ja häpeällistä salaisuutta.

Tahtoisin soittaa Katille Nitalle äidille kenelle tahansa, mutta pelkkä ajatus puhelimen esiin kaivamisesta ahdistaa.

Näin viime yönä unta, että krusifiksini silmistä ja suusta vuoti verta.