perjantai 30. marraskuuta 2012

let's go to the mall


"Hauskaa työpäivää!"
"Kiitos, pidä säkin hauskaa. Älä pistä kaikkea paskaks!"
"Heitän sun läppärin ikkunasta ulos!"
"Siellä on sit parasta olla kunnon bileet ku tuun takas!"

Hymyilen vielä pitkään Katin hävittyä vihdoin kulman taakse puiden varjojen peittoon. Toisella on iltavuoro töissä, itse lähden vara-avain taskussa kauppaan valmistautumaan iltaan vailla mitään järkeä: tv-sarjoja, tonnikalapastaa ja pari siideriä. Kävelen pilkkopimeässä mutta ei pelota, jotenkin en vain osaa pelätä täällä, kuuntelen klassista musiikkia ja leikin hihassani roikkuvalla heijastimella. Tuuli kutittelee eilen lyhyeksi leikattuja niskahiuksia, mutta ei liian kylmästi vaikka pakkanen käy reippaasti toistakymmentä astetta.

Ei ole parempaa tunnetta kun näkee toisen avaavan paketin ja tietää kymmenen kaupan metsästyksen jälkeen löytäneensä juuri oikean joululahjan.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

and it was all


Arki tuntuu muuten puuroutuvan yhdeksi isoksi sumuksi, jossa ruoantäytteiset päivät sekoittuvat toisiinsa. Onneksi löytyy valopilkkujakin, alennuksessa olevia kankaita ja yli tunnin kestäviä puheluja. Tänään olen ladannut e-kirjojen lukulaitteeni täyteen uusia kirjoja ja vaihtanut kirjahyllyjäni koristavien dinosauruslelujen paikkoja, minkä lisäksi kävin puolksi spontaanisti ostamassa hiusvärin ja yöjunaliput.

Huomenna pääsen pois yksinäisestä asunnosta, huomenna voin nukahtaa junakiskojen kolinaan ja ylihuomenna herätä - no, en ihan porojen keskeltä, mutta Lapista kuitenkin. Ylihuomenna kaikki on hyvin. Disneyleffoja ja alkoholia ja joululahja, jonka käärepaperi on liimattu erikeepperillä kiinni koska asunnossani ei jostain syystä ole teippiä.

Virkkaan itselleni verkkokassia kauppareissuja varten, on harvinaisen isoäitimäinen olo.

tiistai 27. marraskuuta 2012

look at the stars


"Anna mulle anna mulle se se hattivattimuki!"
Sinä hymyilet kävellessäsi keittiön kaapeille. "Miks juuri hattivattimuki?"
"En tiiä. Tänään on vaan hattivattifiilis", vastaan ja ojennan käteni noukkiakseni viheltävän teepannun pois liedeltä.

Eilen kirjoitin spontaanisti. Sitä sattuu nykyään aivan liian harvoin, ennen julkaisin kirjoitusfoorumille vähintään tekstin kuukaudessa, mutta nykyään kirjoitusintoni purkautuu vain harvoin. Tavallaan minulla on ikävä sitä mutta tavallaan taas ei - rakastan kirjoittamista yli kaiken, mutta olen todella itsekriittinen, puhumattakaan siitä että luovaan kirjoittamiseen liittyy paljon ikäviä muistoja siltä aikakaudelta, kun sitä aktiivisimmin harrastin. Ehkä pitää vaan yrittä ottaa kynä käteen useammin, luoda uusia muistoja vanhojen tilalle.

Äiti pyysi minua tulemaan perheen luo Kiinaan kuukaudeksi. Saatan hyvinkin mennä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

distance


Tahtoisin kovasti rakastaa ulkonäköäni, sitä että minulla on tissit ja perse ja lantio ja vyötärö, mutta katson peiliin ja alan pitkästä aikaa itkeä pelkälle ulkonäölleni. Miten tytöt, jotka ovat paljon minua suurempia, voivat olla aivan upeita, mutta mitä olen epämuodostunut merinorsu?

Äiti soitti eilen Pekingistä, vaikutti oikeasti olevan huolissaan minusta. Päädyin itkemään hänelle melkein tunnin kaikesta, rahahuolista ja itsetunnosta ja ystävistä, äiti käyttäytyi kerrankin niin kuin äidin kuuluu: hän vain kuunteli ja lohdutti, sanoi että olen niin nuori ettei minun kuulukaan vielä osata ihan kaikkea. Käski minun muistaa sekä syödä kunnolla että urheilla säännöllisesti, lähteä ulos asunnosta ja tehdä asioita vaikka olisikin raskasta. 

Ensi vuonna kaikki muuttuu, pitäisikö minunkin?

perjantai 23. marraskuuta 2012

time stands still


24. lokakuuta 2010

Ulko-ovi naksahtaa kiinni viimeisen vieraan lähdettyä, enkä tiedä, mitä tehdä. Hetken aikaa vain seison oven edessä turvalukon ketju kädessäni ja kuuntelen korvissani soivaa hiljaisuutta, mutta jalkani ovat väsyneet ja kohta on pakko liikkua. Kavahdan hieman ketjun kilinää kiinnittäessäni sen, ja yhtäkkiä asunnon valot, ne joita muut väittävät niin himmeiksi, tuntuvat kirkkaammilta kuin muisto kahden päivän takaisesta auringonpaisteesta.

Suljen välioven ja liu'un hitaasti lattialle istumaan. Tiedän, että minun pitäisi nousta, pitäisi siivota ja tiskata ja soittaa ystävälle ja lähteä rautatieasemalle, mutta olen niin väsynyt että itkettää. En kuitenkaan anna kyyneleiden kihota, sillä en ikinä saa niitä loppumaan ajoissa enkä tahdo, että silmäni ovat punaiset lähtiessäni vihdoin ihmisten ilmoille. Tyydyn siis vain istumaan, polvet vedetty tiukasti rintaa vasten ja pää painettu alaspäin. Voisin niin helposti nukahtaa tähän.

Asunto on täysin hiljainen. Miltei kahden viikon eloluva- ja musiikintäytteisen ystäväputken jälkeen hiljaisuus tuntuu luonnottomalta, jotenkin ahdistavalta. Ei kuitenkaan kuolleelta, sillä kuolleet eivät pyöri ympärilläsi, ne eivät tule lähemmäksi ja pyöri nopeammin ja nopeammin ja paina sinua tiukemmin ovea vasten kunnes sinun on pakko nousta ylös ettet itsekin kuole. Sydämeni hakkaa kivuliaan nopeasti, hiljaisuus perääntyy hetkeksi kun nostan itseni ylös lattialta mutta tiedän sen silti olevan siinä, vaanivan lipaston laatikoissa ja sohvien alla, odottamassa minua.

Kävelen hitaasti eteisen ja ruokahuoneen läpi keittiöön ja katson ympärilleni. Tiskejä, tyhjiä pulloja, eilisen mandariininkuoret. Alan kerätä roskia pusseihin ja tiskejä koneeseen, pyyhin rätillä epämääräistä tahraa pöydältä. Systemaattista, tuttua. Kun olen valmis, laitan tiskikoneen päälle, mutta se pitää niin kovaa ääntä että on pakko juosta keittiöstä pois ja sulkea ovi etten ala itkeä. Siivoan loppuasunnon yhtä hitaasti kuin keittiönkin; vanhat vhs-kasetit lattialta hyllyille, vaatteet pyykkikoriin. Vierassängyt taitan kokoon ja piilotan ison sängyn alle. Kun asunto on vihdoin siisti, istun olohuoneen sohvalle ja mietin, että mitä nyt kuuluu tehdä. Ei ole ystävää vieressä höpisemässä, aivotoiminta ei ole riittävää lukemiseen saati sitten läksyjen tekoon, ja pelkkä ajatuskin rautatieasemalle menemisestä ahdistaa. Vaikka junassa onkin ihana istua syysiltana.

Lopulta päätän vain olla tekemättä mitään. Vedän farkut ja villapaidan pois päältä ja vaihdan ne vihreään flanellipyjamaan; meikkejä en jaksa puhdistaa enkä hampaita harjata. Kipuan sänkyyn, joka tuntuu yhtäkkiä naurettavan suurelta, ja suljen silmäni. Yskittää, mutta en uskalla pitää ääntä, koska kun yskäisy on äänekäs niin sitä seuraa hiljaisuus, ja hiljaisuuden palatessa en taaskaan saa unta.

torstai 22. marraskuuta 2012

like a diamond


En tiedä, mitä tekisin ilman Kukkaa ja Kattia. En ihan oikeasti tiedä - ja toivottavasti minun ei ikinä tulekaan olla pakko tietää. Ei ole vielä tullut vastaan päivää, jota he eivät olisi onnistuneet pelastamaan. Hymyile, edes ihan pikkuisen jooko? Pitkästä aikaa oli vielä nukkumaan mennessäkin hymynkare huulilla.

Heräsin tänään kuudelta ilman sen suurempaa syytä. Oli pitkästä aikaa yö ilman yhtäkään painajaista, ja kissakin oli poikkeuksellisen rauhallinen. Ympärilläni leijuu edelleen kynttilöiden ja piparkakuntuoksuisen yleispuhdistusaineen tuoksu, savuttomien päivien kiitokseksi ovet ja ikkunat sulkevat lämmön sisälle. Tiskaan hiljaa viimeiset tiskit ja käyn varaamassa pyykkivuoron, menen heti kymmeneksi ruokakauppaan. Huomenna menen ostamaan lisää kynttilöitä ja paljon kimaltelevia asioita; illalla on Nitan ja Kukan kanssa mikrojoulut. Pienemmät kuin pikkujoulut, ei kaljanhajuisia miehiä eikä liian äänekästä huutoa, vaan rauhallinen ilta hyvän ruoan, alkoholittoman glögin ja mahdollisesti korttiaskartelun parissa.

Puhuin eilen vihdoin Laksille hänen käytöksestään ja selitin omaani, jos vaikka asiat alkaisivat pikkuhiljaa palata normaaliksi.

Juon omena-kaneliteetä ja leijun.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

teen idle


Kävin tänään vaa'alla ensimmäistä kertaa yli kuukauteen. Miten on mahdollista vihata itseään näin paljon? Katseeni hakeutuu vuorotellen veitsitelineelle ja vessaan, lasken kaloreita grammoja kiellettyjä paastopäiviä, ehkä minä pystyn vielä näyttämään siedettävältä ennen matkan alkua kahdenkymmenenkahdeksan päivän päästä. Itkettää.

i wanna be a virgin pure 
a 21st century whore 
i want back my virginity 
so i can feel infinity 
i wanna drink until i ache 
i wanna make a big mistake 
i want blood, guts and angel cake 
i’m gonna puke it anyway

tiistai 20. marraskuuta 2012

a thousand years


Eilisen, maailman ahdistavimman ja yksinäisimmän päivän jälkeen päätin kääntää tunteeni ympäri. Vietin illan katsoen BBC:n Sherlockia, juoden vihreää minttuteetä, virkaten punaisia isoäidinneliöitä ja kuunnellen satunnaisen kappaleen tietokoneeltani. Uusivuosi, suussani maistuu minttusuklaalikööri kun kädestäni otetaan kiinni ja minut pyöräytetään ympäri. Tietyt asiat ovat mielessäni niin vahvasti linkitetty toisiinsa riikinkukkojen metsästys keskellä ei-mitään Englannissa että välillä pelkkä kuppi teetä tai tietty lanka viimeinen jouluni vanhempien kanssa, istun äidin kanssa mustalla nahkasohvalla virkaten ja katsoen Love Actuallya saa minut rauhoittumaan. Suljen silmäni ja silitän sylissäni kehräävää kissaa, keskityn teen tuoksuun ja hengityksen tasaamiseen, teen parhaani muistaakseni etät kyllä minulla on väliä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

tunteisiin


Olen ollut muutaman päivän hiljaa, olen tahtonut kirjoittaa muttei ole ollut mitään mistä kertoa. Tai vaikka olisi, olen tuntenut niin suurta itseinhoa vihaa raivoa ahdistusta huonommuudentuntoa etten ole uskaltanut edes avata internetissä muita paikkoja kuin Facebookin, en kestä lukea kuinka muut onnistuvat ja minä vain valun alas ja syön ja syön ja syön. Ei ole tapahtunut mitään, olen ollut sairaana vuorotellen kotona ja Katin luona. Kävin kyllä kirkossa pitkästä aikaa ajankohtana-jota-en-enää-muista, ja tänään kävin käsityömessuilla kiertelemässä. Olen hymyillyt harvinaisen paljon vaikkei ahdistus missään vaiheessa ole unohtunut, ja vaikka menin viime yönä vasta puoli viideltä nukkumaan niin nukuin paremmin kuin aikoihin. Välillä näen peilistä jotain ihan mukavaa, ja välillä - kuten tällä hetkellä - haluan vain mennä peiton alle piiloon ja olla tulematta enää ikinä pois. Olen niin kamalan väsynyt vihaamaan itseäni.

Pelkään kaikesta huolimatta jääväni yksin.

Anonyymi laittoi vanhempaan päivitykseen kysymystä kommentissa ja ajattelin vastata ihan näinkin julkisesti:

Mikä suhde sulla on sun syömishäiriöön? Oletko parantumassa, pyritkö parantumaan vai pidätkö itseäsi syömishäiriöisenä ilman yritystä parantua? Entä kuka on tehnyt sinulle diagnoosit? Sain aikoinaan opiskelijaterveydenhuollosta jos jonkin laista diagnoosia sairaslomia varten, mutta vasta osaston jälkeen sain "virallisesti" diagnoosit. En tarkoita, että vain osastolla saisi "oikeat" diagnoosit, mutta itse en pitänyt sairaslomadiagnoosejani kovin vedenpitävinä. Missä käyt psykologilla ja muissa keskusteluissa? Seurataanko painoasi tai fyysistä tilaasi missään? Anteeksi miljoona kysymystä ja mukavaa "talven" jatkoa!

Olen selkeästi vielä sairas, mutta yritän parantua, tai ainakin tahdon yrittää parantua. Tahdon olla terve, olen niin kyllästynyt siihen että elämäni pyörii ruoan ja ulkonäön ympärillä, mutta pelkään että edelleen enemmän kuin mitään tahdon olla hoikka. Näen kuitenkin positiivisena sen, että tajuan olevani sairas ja tarvitsevani apua, ja että vaikka tahdonkin laihtua niin tahtoisin oikeastaan tehdä sen terveellisesti mutten vain tunnu osaavan. Tällä hetkellä tahdon vain, että paha olo loppuisi. Diagnoosit minulle on tehnyt psykiatri yhteistyössä psykologin ja psykoterapeutin kanssa. Näen psykiatria, terveydenhoitajaa ja ensi kuusta alkaen ravitsemusterapeuttia YTHS:llä, ja terapeutin hankin yksityisesti; "pelkkää" psykologia en näe säännöllisesti ollenkaan, vain akuuttitapauksissa kun psykiatrille ei saa tarpeeksi nopeasti aikaa. Vielä kuukausi sitten kävin vaa'alla ja mittailin nauhalla monta kertaa päivässä, mutta nyt en ole käynyt pitkään aikaan - myönnän ettei vaa'attomuus johdu mistään massiivisesta parantumisenhalusta vaan yksinkertaisesti siitä, että tiedän lihoneeni ja oksetan itseäni niin paljon etten kestä nähdä numeroita. YTHS:llä minua ei ole ikinä punnittu, se tilanne ahdistaisi minua niin paljon, joten he ovat luottaneet minun sanaani kun kerron omia aamupainojani. Hauskaa loppuvuotta sinne!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

give me love


Tiedän ettei saisi sanoa vihaavansa äitiään, tiedän että pitää olla kiitollinen siitä että ylipäätään on äiti, muttakun hän on niin väliinpitämätön, itsekeskeinen, pinnallinen, tekopyhä lehmä että jopa kuuden ja puolen tuhannen kilometrin välimatkan päästä hän saa minut itkemään kiukusta seitsemältä keskiviikkoaamuna.

Kaiken lisäksi kehoni näytti nappaavan Kukalta jonkun pöpön mukaansa. Olo on kuin itse kuolemalla, todella viehättävää yrittää nukkua kun keuhkot ja nenä eivät kumpikaan toimi, ja tietenkin kissani päätti juuri viime yönä olla rasittavampi kuin ikinä ennen.

Juon vihreää teetä vaaleansinisestä Ugly Dolls -mukista, luen vegaanisen karjalanpaistin reseptiä ja vihaan itseäni.

Hyvää huomenta.

tiistai 13. marraskuuta 2012

lego house


"Sä asettelet sun ympärille kuusi istuma-alustaa. Kahteen niistä istuu kaksi osaa sun persoonallisuudesta, joista sä itse pidät. Seuraavaan kahteen istuu kaksi osaa, joiden saavutuksista olet ylpeä. Viimeiseen kahteen istuu kaksi osaa, joita ilman sun olisi parempi olla."

Revin itsestäni paloja ulos ja pistän ne istumaan ympärilleni Buckingham Palacen viereisen puiston auringonpaisteeseen ilmassa tuoksuu sushi ja aamukaste, ne ottavat ihmisten muodot ja saisivat huutaa mutta puhuvat vain hiljaa toisilleen. Olen etäisesti tietoinen siitä, että terapeutti sanelee tapahtumia vieressäni, kuulen kynän rapinan paperia vasten hänen tehdessä muistiinpanoja. Pyyhin satunnaisen kaulalle asti valuneen kyyneleen, tuijotan puolisokeana valokatkaisinta ja puhun ääneen.

Eilinen terapia oli ahdistavin koskaan. Vaikka mielikuvaharjoitus tuntui aluksi hölmöltä ja teennäiseltä, sain lopulta upotettua itseni siihen kunnolla, enkä edelleenkään ole varma olenko tyytyväinen siihen. Harjoituksen jälkeen olen lähellä paniikkia kun tajuan miten levälleen terapeutti oli minut avannut, juoksen hänen luotaan suoraan Sokoksen meikkiosastolle meikkivoide luomiväri rajauskynä ripsiväri huulipuna kynsilakka. Menen kotiin ja aloitan itseni peittämisen; lopulta saan itseni rauhoitettua ja lähden viemään lääkkeitä, jäätelöä ja elokuvia sairastavan Kukan luo.

Muistin juuri nähneeni viime yönä unta, että minulla oli salasuhde Kukan tyttöystävän Sinin kanssa. Se oli todella, todella outoa.

lauantai 10. marraskuuta 2012

look at the stars


Painajaisia painajaisten perään. Minnin verinen ruumis mökin lattialla. Katti muuttaa pois ja laittaa välit poikki. Herään, itken ja yritän nukahtaa uudestaan. Veljeni ei kutsu minua häihinsä.  Nita ja Laksi löysivät uuden, paremman ystävän. Herään uudestaan, aamu sarastaa jo. Yritän tappaa itseni mutta veitsi ei jätä jälkeäkään ihooni. Luovutan, avaan verhot ja yritän käydä kylpyhuoneessa herättämättä vielä nukkuvia serkkuja.

Puhun tädin kanssa syömishäiriöstä. "Mä oon kyl välillä miettinyt että mikä ihmeen syömishäiriö ku tosi paljonhan sä syöt." Ei hän tarkoittanut sitä ilkeästi, tiedän sen, mutta ahdistaa niin paljon niin paljon, tahdon lähteä kotiin ja mennä sänkyyn kuolemaan. Selitän hänelle että tämä on turvapaikka, täällä pystyn syömään ilman omatunnontuskia, hän nyökkää ja kyselee lisää. Ruokailujen jälkeen vessa käy mielessä kerran tai kaksi tai kolme neljä viisi, muistutan itselleni että tämä on vanha omakotitalo, täällä kaikuu kaikki talon läpi.

Olen niin kamalan väsynyt.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

ja rukoile


ruma
vitun läski
ai niinkö paljon
no on sul varaaki vähän laihtuu
sä et sit saa lihoo tosta enää grammaakaan
syö vaan, tieksä miten vaikeeta lihavan on löytää seurustelukumppani

Muistot ruuhkaavat pääni kunnes en kuule mitään muuta kuin huutoa. Kuulen ala-asteen poikien huudot ja äitini kaikki kommentit vuosien varrelta. Muistan miltä veitsi tuntuu iholla ja sormet kurkussa, muistan miltä S:n kavereiden nyrkkien jättämät mustelmat tuntuvat iholla, muistan sen kun tuntemattoman miehen parta raapii poskeani ja tajuan hänen olevan minua vahvempi.

Oksetan itseäni en kestä pitkästä aikaa oikeasti vihaan en kestä en kestä en jaksa

tiistai 6. marraskuuta 2012

hedwig's theme


En ymmärrä, mikä ajanvarauksissa ahdistaa minua niin paljon. Terveydenhoitaja laittoi tekstiviestiä että hänen oli pitänyt perua seuraava aikamme ja minut pitäisi soittaa ja varata uusi, mutta en vain pysty. Mitä pidempään odotan, sitä enemmän ahdistaa; mitä enemmän ahdistaa, sitä pidempään odotan. Saa nähdä, milloin seuraavan kerran näen häntä.

Eilen iltapäivällä tajusin oikeasti, miten järkyttävä ruokavalio minulla on ollut viimeisen kuukauden ajan. En ole syönyt muuta kuin karkkia jäätelöä keksejä sipsejä puhdasta paskaa, Halloween-viikonloppuna söin jopa lihaa leivän päällä. Nyt vasta kun aloin ajatella asiaa sisäistin, että tästähän fyysisesti huono vointini johtuu - raskas ja tunkkainen olohan on ihan suora seuraus siitä, että kehoni saa ravinnoksi pelkkää sokeria, rasvaa ja säilöntäaineita. Ei ihme että olen lihonutkin pari kiloa, puhumattakaan siitä, että ihoni on taas alkanut kukkia kuin kraaterikenttä. Todella viehättävä olo.

Karmean herätykseni inspiroimana lähdin eilen kauppaan ja ostin marjoja, vihanneksia ja ainekset neljään keittoon: yhteen pieneen, joka on eilisen ja tämän päivän ruoka, ja kolmeen suureen, jotka laitoin pikkupurkeissa pakkaseen seuraavan kahden viikon lämpimiksi ruoiksi. Olen ainakin nämä kaksi viikkoa ilman karkkia, syön terveellisesti enkä vain lillu ahmimiskierteen itsesäälissä. Katsoo jos vaikka saisin itseni samaan kuntoon, missä olin heinäkuussa.

Terve vai sairas, sairas vai terve?

maanantai 5. marraskuuta 2012

kelpaat kelle vaan


Veikattiin konserttiin viittäsataa katsojaa - paikalle tuli kaksi tuhatta. Kaksi tuhatta. En ole ikinä ollut osana missäkään yhtä upeassa, hypin ja hihkuin innosta monta tuntia jälkikäteen. Aivan uskomaton kokemus, yksi elämäni parhaista!

Lopulta tulin tulokseen että pakko minun on energiani johonkin purkaa, heitin päälle nopeat meikit ja juhlavaatteet ja lähdin keskustaan. Näin jälkikäteen ajateltuna huvittaa, kesän valokuvia muistellessa tajusin että minulla oli perjantaina baarissa päällä ne samat vaatteet, jotka minulla oli sinä päivänä, kun Sopuli katkaisi välit - sillä kehen muuhunkaaan minä olisin tanssilattialla törmännyt kuin tyttöön, joka oli joskus liian laiha rakkaani. Päädyimme vaihtamaan kuulumisia ja tanssimaan loppuillan sivistyneesti; vaikka olin jo vihaisia kyyneleitä pidätellessä lähdössä narikkajonoon hänen mennessä jo toista kertaa kaulailemaan eksänsä kanssa, sai Sopuli minut lopulta jäämään pilkkuun asti. Saatoin lääkitä katkeruutta juomalla drinkin tai kaksi kolme neljä seitsemän liikaa, mutta pääsin silti kotiin asti sekä henki että kunnia ehjänä.

Eilisaamu meni yksinäisyydessä. Näin koko toissayön painajaisia Minnistä ja Sopulista, aamulla herätessäni yritin keskittyä televisiosarjaan mutta ahdistus valtasi silti koko kehoni. Kaiken lisäksi en vieläkään muista milloin Katti olisi viimeeksi ottanut minuun omatoimisesti yhteyttä - tai no, tiedän tarkalleen mistä lähtien, ja inhoan itseäni koska menin näköjään hänen silmissään pilaamaan välimme. Eilen illalla Kukan luona istuin keittiön tuolilla ja kirosin mukavitsillä kaikkea. "Joko ne on ihan hirveitä mulkkuja tai sit ne on tuhannen kilsan päässä tai sit mä kusen kaiken. Välillä kaikki noi. Mutta yleensä mä vaan kusen kaiken." Kukka tuntuu olevan ainoa joka edelleen uskoo minuun, ainoa joka jaksaa olla vieressä ja silittää päätäni kun makaan lattialla itkua pidätellessä. Selitän leikittelevällä äänensävyllä kuinka tulen kuolemaan yksiössä kissojen ympäröimänä, mutta syvällä sisällä on puheestani leikki kaukana.

Lähetin terapeutille viestiä, että en ole tänään tulossa. En vain pysty.

lauantai 3. marraskuuta 2012

requiem eternam


Tänä iltana kajahtaa niin valtava konsertti, etten vielä pari vuotta sitten olisi pystynyt edes kuvittelemaan osallistuvani mihinkään näin suureen. Ennakkolippuja myyty melkein neljäsataa ja ovelta tulee vähintään sata lisää, eli me lauletaan ihan oikeasti täyden tuomiokirkollisen edessä. Olen niin hermostunut että käteni tärisevät vaikka kello ei ole vielä edes kymmentä aamulla, pelkään nolaavani itseni täysin vaikka tätä varten olemme harjoitelleet kymmenen kuukautta.

Surullista, että syömishäiriö ei halua jättää minua edes tänään rauhaan; olen konserttipaniikin lisäksi aivan kuolettavan ahdistunut siitä, että olen menosaa Nitan ja Porkkanan kanssa iltapäivällä ravintolaan syömään. Söin eilen liian vähän juuri sopivasti mutta silti, selaan netissä menua ja yritän kuollakseni päättää jo nyt mitä söisin, mikä olisi turvallisinta. Pelkään bulimian palaavan, olen viime aikoina tuntenut halujen kasvavan enkä tiedä pystynkö vastustamaan jos ne tästä enää pahemmaksi muuttuvat. Yritän hokea itselleni että minä olen kontrollissa, minä eikä syömishäiriö, mutta saa nähdä.

perjantai 2. marraskuuta 2012

guardian


En ole varma ovatko uuden lääkityksen sivuvaikutukset alkaneet potkia vai mikä tässä on, kun eilen illalla ja nyt vieläkin on kamalan huonovointinen olo; tuntuu kuin sisälmyksieni seassa olisi möyrimässä jättimäinen toukka. Toivottavasti muita sivuoireita huimaus sisäinen verenvuoto painonnousu päänsärky unettomuus mustelmat itsetuhoisuus tinnitus pyörtyminen sydämentykytys mania oksentelu hikoilu orgasmin puute itsemurha ei tule ja tämäkin menisi kohta ohi - tänä iltana on kenraaliharjoitukset, ja huomenna tulenkin olemaan lavalla edessäni täysi katedraalillinen ihmisiä. Ei hirveästi huvita laulaa yli tuntia putkeen niin, että samalla pitää pidätellä oksennusta.

Viime aikojen huonot yöunet ryömivät eilen vihdoin niskan päälle: nukahdin Kukan luona ainakin puoleksitoista tunniksi, ja viime yönä nukuin melkein kaksitoista tuntia. Ihanaa, kun pitkästä aikaa olo ei ole kuin kuolemalla! Kaiken lisäksi tänään on puolentoista tunnin aika hierojalle, hartiani ovat taas niin jumissa että eilen aamulla ihan oikeasti itkin kivusta.

Huominen jännittää ihan kamalasti, tulen varmaan tänne kirjoittamaan nopean paniikkipäivityksen aamulla.