year in the life

 

Tammikuu alkaa rakettien alla suudelmalla ja rakkaudentunnustuksilla, haaveilla omasta asunnosta ja timanteista. Kello 00:00 tammikuun ensimmäisenä päivänä on elämäni onnellisin hetki. 

Helmikuu jatkuu onnellisempana kuin koskaan, ja pääsen neljän kuukauden odotuksen jälkeen Kelan kuntoutusterapiaankin. Silloin aloitetaan perhesuhteiden setviminen ja pakko-oireiden hoitaminen - ei ole tarvetta käsitellä masennusta tai syömishäiriötä, kun ne ovat menneet niin taka-alalle. 

Maaliskuussa huomaan ettemme ole yhtä onnellisia kuin vain hetki aikaisemmin, mutta ruokavalioni pysyy silti normaalina eikä minulla ole mitään sen suurempia itseinhoisia ajatuksia. En hae haluamaani kouluun koska tahdon pitää todennäköisyydet, että pääsemme Minnin kanssa muuttamaa yhteen, mahdollisimman korkeina. Minni ei estä minua. 

Huhtikuussa Minni on koko ajan töissä, ja hänen kiinnostuksensa minun kanssa ylipäätään kommunikoimiseen alkaa hiipua minun mustasukkaisuuteni kasvaessa. Pieni paniikki alkaa nousta kurkussani mutta olen silti täysin varma että tämä on vain ohimenevä vaihe, onhan meillä ollut vaikeaa ennenkin. 

Toukukuun alussa terapia loppuu mutta saan kesätöitä viikon varoitusajalla, ja se pelasti elämäni. Viikkoa myöhemmin Minni ilmoittaa että on kyllästynyt suhteeseemme, minä rukoilen häntä jaksamaan yrittää, lupaan olla hänelle parempi, mutta kaksi viikkoa siitä päivästä maailmani romahtaa. "Mä oon pahoillani mutta meidän pitää puhua." Hetken hiljaisuus. "Ootko sä varma?" Itkuiset silmät. "Oon." Tyhjyys."Okei." 

Kesäkuussa en mene kovin montaa päivää itkemättä. Olen varma ettei kipu tule koskaan loppumaan, syömishäiriöni palaa kertaheitolla voimakkaampana kuin ikinä, ja vain tieto työvaatteiden paljastavuudesta pitää veitsen poissa iholtani. Laihdun viisi kiloa neljän viikon aikana. Adoptoin maailman typerimmän nimen omaavan kissan, ja eläimen seura tekee minulle parempaa kuin mitä olisin koskaan osannut kuvitella. Näen Kukan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. 

Heinäkuussa ei satu enää läheskään yhtä paljon, Sopuli hymyilyttää aamujani ja päivät menevät töissä nauraen. Käyn tanssimassa ja juhlin syntymäpäivääni, mutta yksin ollessani käperryn suihkun lattialle haukkomaan henkeä. Itseinho on silti taas vallannut maailmani, laihdun toiset viisi kiloa. Hankin pitkään halutun tatuoinnin muistuttamaan siitä, että oikea elämä on vielä odottamassa. Vahempani muuttavat Ihmepojan kanssa Kiinaan. Laadin listan asioista, jotka minun on koettava ennen kuin saan halutessani tappaa itseni. 

Elokuussa saan painonlaskun tasaantumaan, laihdun vain kaksi kiloa. Kuun lopussa Sopuli lopettaa spontaanisti täysin kaiken kommunikoinnin, enkä kuule hänestä mitään moneen kuukauteen. Terapia jatkuu, kesätyöt loppuvat ja valmistaudun yliopiston neljännen lukuvuoden alkamiseen tietämättä lainkaan, mitä odottaa. 

Syyskuussa lukuvuosi jatkuu, en pääse kuin kahdelle haluamalleni kurssille ja lähden itkien kotiin jo ensimmäisenä päivänä. Olen niin kamalan väsynyt kaikkeen, vihaan itseäni ja koulukavereitani ja ihan kaikkia. Katti muistuttaa minua elämästä, itken hänelle kuinka vihaan kaikkea, hän sanoo tyynesti että sitten pitää muuttaa asioita. Matkustan ensimmäistä kertaa Lappiin ja tunnen kuinka kauan sitten kuplineet tunteet palaavat takaisin vielä voimakkaampina kuin ennen. Paino nousee kaksi kiloa. 

Lokakuussa Minni lähettää minun hänelle tekemät tavarat takaisin ja laittaa välit kanssani poikki, enkä ole sen jälkeen vaihtanut hänen kanssaan muita sanoja kuin hyvänjouluntoivotukset. Hukun ahdistukseen, hukun vaikka käyn elokuvissa ja suutelen kaatosateessa kahden sateenvarjon alla koska jollain tasolla tiedän jo, että Katti on liian rikki pystyäkseen tähän. Paino nousee kolme kiloa. 

Marraskuussa painonnousu tasaantuu ja tunteet kasvavat, kerrankin en tukahduta niitä. Aloin kirjoittaa pitkästä aikaa, huvipuistoista ja teemukeista ja Sopulista mutta ennen kaikkea Katista, ja uskallan ottaa esiin melkein kolme vuotta aikaisemmin aloitetun, vielä keskeneräisen romaanin. Vietän koko marraskuun pyörien muistoissa ja haaveillen tulevaisuudesta, keskityn mahdollisimman vähän nykyhetkeen. Jään sairaslomalle koulusta, ja kuun viimeinen päivä lähden taas Lappiin. 

Joulukuun alussa maailmani romahtaa toisen kerran, mutta niin odottamattomalla tavalla että en edelleenkään ole uskoa sitä. En nuku kahtena ensimmäisenä yönä ollenkaan, ja sen jälkeen itken kolme vai neljä vuorokautta putkeen. Kirjoitan romaanini loppuun ja tiedän ettei tapahtunut ole minun vika vaan hänen, ja vaikka kipu on sietämätöntä niin olen ylpeä itsestäni - minä en kadu sekuntiakaan, kun taas hän ei tule ikinä katumaan mitään yhtä paljon. Mutta silti, kun vihdoin lopetan itkemisen, tuntuu kuin lopettaisin tuntemisen kokonaan. Hymyilen ja flirttailen ja leikin onnellista ystävien ja perheen keskellä, mutta jotenkin vain tiedän että en tule enää päästämään toista ihmistä lähelle. Päätän parantua, ja lähden kahdeksi viikoksi lomamatkalle kummiperheen kanssa; palattuani takaisin vietän uudenvuodenaaton Kukan kanssa - ainoan ihmisen, joka on tänä vuonna pysynyt tukenani ihan kaiken läpi.

  

 Tänä aamuna herätyskellon soidessa tasan kahdeltatoista haluan vain heittää puhelimen seinään, jatkaa painajaisista huolimatta nukkumista lämmin kissa kerällä kaulani vieressä, mutta tiedän että pitää nousta tai en ikinä pääse aikaerovieroituksestani ohi. Nousen, nyt on uusi päivä, ja muutaman sekunnin päästä muistan että nyt on joulukuun viimeinen päivä. Kyllä minä tiedän että tammikuun ensimmäinen on tavallinen päivä siinä missä muutkin, mutta minä olen näitä höpsöjä joiden maailma muuttuu aina seinäkalenterin mukana, ja totta puhuen voisin haluta vaihtaa kalenterin jo nyt. Tahdon aloittaa uuden, paremman luvun elämässäni.

 

 

 Hyvää uutta vuotta ihan jokaiselle, joka tätä lukee. ♥

huuda!

Päässäni kaikuu vielä väsymyksen takia lievästi hysteerisen nauru, kieroja silmiä ja feliz navidad ja board meetings ja kaikkea muuta aivotonta, vatsalihakset ovat kipeitä naurusta ja laukut ovat täynnä kenkiä laukkuja vaatteita hiirenkorvia kaikkea ihanaa.

Joulu oli vaikea mutta tiesin että se tulisi olemaan. Väsynyttä tiuskimista ja mulkoilua, syömisen aiheuttamaa ahdistusta ja ikävän kouraisu jossain sisälläni, mutta selvisin. Vaikka täti ja setä puhuivatkin puolet ajasta (tai siltä se ainakin tuntui) Ihmepojasta ja minä katsoin yksinäisenä vieressä Maikin ja hänen tyttöystävän kuhertelua, pidin aivan uskomattoman hauskaa! Minä ja Käppä emme aikaisemmin ole olleet erityisen läheisiä mutta nyt huomasimme pitävämme todella hauskaa kahdestaankin, rakastan kummivanhempiani kovin paljon, ja se että minä ja Maikki olemme kovin erilaisia ei estä meitä pitämästä hauskaa. Olihan se vähän outoa kun Maikin minua reippaasti nuorempi tyttöystävä oli myös mukana, mutta selvisimme koko porukka loman ilman yhtäkään oikeaa riitaa - voin kertoa, että sama ei olisi tapahtunut jos olisin lähtenyt "oikean" perheeni luo jouluksi: joulu on meillä sen verran räjähdyksenaltis asia että ei olisi ensimmäinen kerta jos minä ja äiti riitelisimme niin pahasti että lentäisin talosta ulos.

Tänään bussissa matkalla kotiin nauroin Kukalle puhelimessa lentokoneen ruumassa hajonneesta matkalaukustani ja pyysin häntä tulemaan luokseni illaksi, nyt odotellessani väittelen Juulian kanssa Poirot'n ja Marplen hyvistä ja huonoista puolista, silitän tyytyväisenä kehräävää kissaa ja välttelen matkalaukkujen purkamista ja mä kelaan että kaikki taitaa olla kohdallaan.

here comes the part

michael kors tommy hilfiger victoria's secret converse urban decay

sephora papaya wet seal walt disney clark's target

Joulupäivänä itkin Disneyworldin jouluparaatissa mutta hukutan ahdistuksen materialismiin, kädet selaavat tottuneesti vihreitä seteleitä ja tutut, tyhjät hymyt ja hyvänpäiväntoivotukset hi how are you doing today i'm fine thanks have a great day happy holidays tulvivat huulilta. Välillä oloni on jopa kaunis, ystävälliset myyjät pukukopissa oh sweetie that's gonna be way too big for you saavat hymyilemään ja pettämättömän vaatemaun omaava serkkuni nostaa peukkuja ylös kun heilutan henkareita kaupan toiselta puolelta. Aina joskus peilistä vilahtaa kaunis, hoikka nuori nainen, mutta välillä taas - niin, välillä taas. Haluaisin niin paljon, että sairaudet jättäisivät minut rauhaan. Uudenvuoden jälkeen terapia jatkuu kahdesti viikossa, ei minulla oikeasti olisi siihen varaa tämän reissun jälkeen mutta kai minä selviän. Ainahan minä jotenkin selviän.

Puna lähetti joulutunnustuksen, on kuulemma ihastunut minuun. Juuliankin kanssa on sovittu treffit ensi kuuksi, saa nähdä tuleeko kummastakaan mitään - olen kyllä kiinnostunut, mutta kaiken sen jälkeen mitä tänä vuonna on tapahtunut Minni Sopuli Katti kaikki en tiedä pystynkö mihinkään.

Kyllä minä pystyn, kyllä minä tästä kurasta vielä nousen.

i wouldn't like me

Tänään juostu kolmesti vessaan itkemään, vietetty melkein tunti maaten sängyssä kattoa tuijottaen ja miettien miltä tuntuisi painaa veitsi oikein syvälle, väläytetty lukemattomia tekohymyjä. Olen niin kamalan väsynyt, joulusta tulee Minni mieleen vaikkei vietetty yhtäkään aattoa yhdessä, en pysty edes rauhoittumaan kaktsomalla lempisarjaani kun siitä tulee vain mieleen asioita joita en ajattele en ajattele sitä ei tapahtunut mitään ei tapahtunut eikä mitään tule tapahtumaan. Haluan pois päästäni hetkeksi, haluan ulos tanssimaan kunnes en saa henkeä ja jalat pettää alta mutta ei, tässä minä istun kiltisti hotellihuoneen lattialla ja toivon, että Juulia vastaisi viestiini hymyilytä mua.

Tädin perhe tekee koko ajan selväksi, että he toivovat veljeni olevan täällä minun sijaan. Onko kukaan jutellut Ihmepojan kanssa, onpas ikävä Ihmepoikaa, muistatteko sen kerran kun Ihmepoika sitä ja Ihmepoika tätä. Tulen vessasta silmät punaisina eikä kukaan huomaa.

Hauskaa joulua.

night after night

ravintola ravintola ravintola buffet ravintola aamiainen karkkikauppa ravintola ravintola

Masennus ja yleinen ahdistus ovat jättäneet minut rauhaan viime päivinä, mutta tuntuu kuin olisin sekoamassa tästä ruoan määrästä - kaikkialla on ruokaa ja tiedän lihoneeni jo ennen lomaa, nyt lillun uima-altaassa ja tunnen läskien pursuavan yli uuden uimapuvun reunojen, sovitan kaupoissa t-paitoja ja kaikki saa minut näyttämään merinorsulta valokuvissa vaikka muut sanovat minua pieneksi enkä meinaa löytää tarpeeksi pieniä farkkuja ja haluaisin vain juosta vessaan oksentamaan.

Onneksi on ollut muuten hauskaa. Olen shoppaillut innosta pinkeänä: olen toistaiseksi löytänyt läjän tavallisia vaatteita, Universal Studiosista Jurassic Park -hupparin, ja Downtown Disneystä ihanan Minni Hiiri -rannekellon, minkä lisäksi ostin Universal Studiosin Tylyahosta Puuskupuh-topin. Tylyaho oli muutenkin koko tähänastisen loman kohokohta: olen ollut Harry Potter -fani seitsenvuotiaasta asti, ja eilen, kun seisoin Tylypahkan pikajunan edessä juoden kermakaljaa, nousi tahtomattakin kyyneleet silmiin. Se oli jotain niin uskomattoman taianomaista, en millään ollut uskoa sitä todeksi. Nytkin selaan kuviani sieltä enkä meinaa sisäistää, että ihan oikeasti olin siellä.

Neljä päivää takana, kuusi vielä edessä.

all the rowboats

En halua syödä en halua en halua en halua en halua miksi on pakko? Olen lihonut läski lehmä merinorsu ihan kamalasti, haluan takaisin siihen kauniiseen numeroon, jossa olin elokuussa. Huomenna aamulla lähden reissuun ja palaan hitusen ennen uudenvuodenaattoa, ehkä voisin ihan vähän vaan taas yrittää pudottaa tammikuun alusta alkaen. Leikittelen eri asioillta, syömishäiriö vai terve ruokavalio, icke picke pö bodde på en ö.

En tiedä miten tulen selviämään matkan syömisistä, ravintola toisensa perään, Disneyworldin karkkikaupat ja joka nurkassa vaanivat Starbucksit.

Ahdistaa enemmän kuin pitkään aikaan.

lacrimosa

En ymmärrä, miten voi olla niin vaikeaa muistaa juoda. Kukan luona osaan jo automaattisesti hakea kuplavettä ja mehutiivistettä, ravintolassakin olen alkanut tilata juotavaa iso kokis light kiitos ensimmäistä kertaa elämässän, mutta kotona tai yksin ollessani en yksinkertaisesti muista. Tuloksena nestehukan aiheuttamaa, aivan uskomattoman voimakasta päänsärkyä, ärtynenisyyttä ja väsymystä. Asiaa ei myöskään auta se, että vihaan juoda vettä; löydätte minut vesilasi kädessä vain jos olen aivan epätoivon partaalla.

Odottelen teeveden kiehumista ja kiroan sekä päänsärkyä että omaa typeryyttäni. Onneksi lääkekaappini on... suhteellisen laaja.

closer

Ovikelloni soi äsken. Lattialla oven takana ei ollut ihmistä, vain kimppu valkoisia joulutähtiä ilman korttia. En tiedä, pitäisikö minun olla otettu vai asentaa uusi turvalukko.

Tyttöinilta Nitan kanssa meni yllättävän hyvin. Söin aivan massiivisen määrän ja kyllähän minä halusin ruoan jälkeen juosta vessaan, olin niin täynnä että ei edes olisi ollut vaikeaa, mutta sinnittelin - en tosin uskaltanut uhmata kohtaloa ja mennä ihan viattomin aikeinkaan vessaan enää ravintolassa. Ei se mitään, kyllä tämä tästä, ehkä minä oikeasti pystyn tähän.

Tänään vietän illan Kukan kanssa ja huomenna pesen apinan raivolla pyykkiä. Maanantaina on vuoden viimeinen terapia - ai niin, pitääkin muistaa tehdä huomenna terapeutille joulukortti - ja elokuvateatterikäynti Nitan kanssa, mutta sen jälkeen alkaakin tapahtua: pakkaan matkalaukun, vien kissan hoitoon ja suuntaan nenäni kohti tädin perhettä. Keskiviikkoiltana olen jo on the other side of the puddle niin kuin siellä asuessani tykkäsin sanoa, ihanaa kun kieli saa taas taipua juuri niin leveään murteeseen kuin mihin se joskus kerkesi tottua.

princess of china

Näin painajaisia taas. Minni on kuihduttanut itsensä luurangoksi ja sanoo etten ole tervetullut hänen hautajaisiinsa. Miten voi pelätä nukkumista näin paljon? Pikkuveljeni jää junan alle enkä voi kuin katsoa vierestä. Olen turvassa vain silloin kun en nuku yksin, mutta unikavereita minulla ei nykyään kovin usein ole. Juulia onkin ala-asteen koulukiusaaja valeasussa. Mitä enemmän pelkään painajaisia, sitä enemmän niitä näen - mitä enemmän näen painajaisia, sitä enemmän niitä pelkään.

Pakeneminen ei ehkä ole kaikkein terveellisin valinta käsitellä ongelmia, mutta noh. Ostin lentoliput Kiinaan tammikuun lopusta helmikuun viimeiseen päivään, saan kuukauden ajan olla vanhempien ja veljen luona vain hengittämässä - "hengittäminen" tosin on ehkä väärä sanavalinta ottaen huomioon että Pekingin ilmassa on todennäköisesti enemmän savua kuin happea, mutta silti. Saan vetää viivan yli seitsemännestä asiastasta listallani kävele Kiinan muurilla ja nähdä niin paljon historiaa että vain Berliini saisi pääni enemmän pyörälle. Hassua, että seurustelin kolme vuotta historianörtinkanssa vihaten historiaa, mutta puoli vuotta eromme jälkeen kiinnostukseni nousee samalle tasolle kuin yläasteen kympin keskiarvon aikoina.

Vietän tänään tyttöinillan Nitan kanssa, mutta vähän eri perinteellä kuin normaalisti: kasvonaamiotäytteisen pyjamalöhöilyn sijaan menemme ravintolaan pitkän kaavan kautta, kiva kun on tekosyy meikata kunnolla ja pukeutua kauniisti.

mitäpä jos

"Mä rakastan sua." Vasta sanoessani sanat ääneet tajuan kuinka totta ne ovat, ja hetken ajan olen aivan varma että tältä kuolema tuntuu.

Viimeisen kymmenen päivän aikana sormistani on vuotanut yli kaksikymmentäviisituhatta sanaa, ja viime yönä uskon vihdoin saaneeni melkein kolme vuotta sitten aloitetun romaanin päätökseen. Aivan uskomaton tunne. Loppu oli niin erilainen kuin mitä olin suunnitellut, mutta eipä oikeassa elämässäkään mikään mene suunnitelmien mukaan.

En millään jaksaisi yrittää syödä. Miksi on pakko tehdä jotain, mitä vihaa niin paljon? On niin ikävä sitä leijuvaa tunnetta kun ollut päivän kaksi kolme syömättä, sitä kun näkee joka aamu numeroiden pienenevän ja housujen löystyvän. Hävettää mennä ihmisten ilmoille, olen varma että kaikki katsovat minua ja ihmettelevät, miten tämän näköinen ihminen ylipäätään kestää itseään. En minä kestäkään.

Tahtoisin kertoa Katille, kuinka paljon minulle merkitsee että hän on kaiken jälkeen vielä ystäväni, mutten millään löydä oikeita sanoja.

Terapeutti määräsi minulle vuodenvaihteen jälkeen käyntien lisääntyvän kahteen viikossa.

Meidän tarina on aina ollut rakkaustarina, mutta vasta tuona hetkenä, kun tähdet taivaalla valaisivat viimeistä sivua, muistin ettei kaikilla tarinoilla ole onnellista loppua.

skyfall

Kaikki on hyvin kaikki on ihan hyvin kaikki on hyvin ihan oikeesti, ja silti --

This isn't Wonderland, and you're not Alice.

sydämeni laulu

Itsenäisyyspäivän julkisen liikenteen aikatauludraamat, lumisota (hävitty sellainen), maailman ahdistavin junamatka, lautapelimaratoneja, massiivisia määriä valko- ja kuohuviiniä, zombieleffoja ja joulupäivällinen. Kolmeen päivään mahtuu näköjään aika paljon tekemistä, etenkin täällä tädin perheen luona tuntuu kuin ei olisi yhtään omaa aikaa - ei myöskään aikaa yrittää rauhoitella itseäni sisälläni olevan ruoan määrän takia.

Koska olemme tädin perheen kanssa joulun Yhdysvalloissa lomalla, vietimme eilen suomalaisen joulun. Aamuisen piparinleipomisen, joulumarkkinoiden ja kalasavustamossa käynnin jälkeen isoäitini ja vanhemman serkun tyttöystävä tulivat molemmat myös, ja itse asiassa vanhempieni epätavallisten ruokamieltymyksien ei kalaa ei munia ei kinkkua ei alkoholia takia tämä oli myös ensimmäinen oikeasti perinteinen joulupäivälliseni. Söin niin kuin muutkin, söin kaikkea ja paljon vaikka halusin vain juosta pois ja itkeä. Ruokailun jälkeen kaikki valittivat kuinka olivat niin täynnä että sattui, minun teki mieli vain huutaa luulettekste oikeesti et toi on yhtään mitään saatana mä en muista milloin olisin viimeeksi vihannut itseäni yhtä paljon tajuuttekste miltä se tuntuu mutta hymyilin vain ja poistuin hetkeksi vessaan hengittämään. Näin palatessani muiden - no, en mummin, mutta kaikkien muiden - katseista heidän luulevan minun käyneen oksentamassa. Täti kysyikin minulta ihan suoraan myöhemmin, ollessamme kahdestaan, ja vastasin että en käynyt, en tietenkään, en mä harrasta sellaista ollenkaan. Jätin kertomatta kuinka paljon olisin tahtonut, jätin selittämättä sitä itseinhon määrää kun en osannut olla vahva ja syömättä, kun en edes repinyt kurkkua auki ja itkenyt ja kuihtunut kasaan. Haluaisin vain luovuttaa, mutta tiedän että en saa.

Yksi tyttö juttelee minulle, hymyilee ja yrittää saada omakseen. Pitäisikö minun lähteä leikkiin mukaan, eihän tässä mitään menetettävää ole kun kerran valmiiksi jo tuntuu kuin sydämeni olisi täysin tyhjä. You will never regret anything as much as the chances you didn't take with me, minä en kadu sekuntiakaan ja nämä asiat kai kuuluvat elämään, kai minä tästäkin vielä joskus pääsen yli. Sitä odotellessa voin hymyillä ja puhua televisiosarjoista ja käsikkäin kävelemisestä. Ei minua ole luotu olemaan yksin.

everything is cool

Hyvää 95-vuotissyntymäpäivää Suomelle! Täällä fiilistellään jo kahta kynttilää ikkunassa ja sinivalkoista aamupalaa - riisipuuroa ja mustikoita.

Kiitos ihan hirmuisesti kaikille, jotka eilen kommentoivat minulle eri internetin nurkissa, ette voi arvata miten paljon kannustuksenne merkitsee. Eihän tämä tule olemaan helppoa, ei tietenkään, mutta pelkällä tahdonvoimalla uskon pääseväni jo aika pitkälle. Olen jo nyt tulossa hulluksi kun en tiedä aamupainoani mitä jos se on noussut en mä pysty tähän lihon kuolen norsu saatana läski hyi mutta ehkä se menee ohi.

täysjyväpuuro mantelimaitoon, lasi tuoremehua

ruisleipä (molemmat puolet, ei voita) paprikalla ja vegaanisella "juustolla"

kaksi isoa lautasellista vegaanista sieni-kaalilaatikkoa puolukkasurvoksen kanssa

ruisleipä (molemmat puolet, ei voita) tomaatilla ja vegaanisella "juustolla"

kaksi lasia glögiä mustikkavodkatilkkasen kanssa

Vasta illalla eilisen ruokapäiväkirjaa katsoessani tajusin, miten häiriintynyt ajatusmallini oikeasti on: minulla ei nimittäin ole aavistustakaan, onko tuo normaali määrä ruokaa yhdelle päivälle. Miten en pysty hahmottamaan jotain niin yksinkertaista ilman, että lasken kalorit? Kyllä tuo näyttää vodkaa lukuun ottamatta hups ihan terveelliseltä, mutta onko siinä liikaa yhdelle päivälle? Näyttää aivan järkyttävältä määrältä, pakko siinä on olla liikaa? Ihan liikaa mitä jos olisin tämän päivän -- ei, vaikka siinä kuinka olisi liikaa, niin syön tänäänkin, niin kuin syön huomenna ja sitä seuraavana päivänäkin.

Ehkä lopetan kriiseilyn tälle päivälle, syön aamupalani loppuun ja lähden hautausmaan kautta Kukan kansssa hänen kotipaikkakunnalleen. Ei ole montaa asiaa, jota hyvä seura ja lumihanki ei paranna edes vähän.

look alive, sunshine

Istun sohvalla ja katselen pöydän alla vaanivaa vaakaani. Hetken pohdinnan jälkeen siirryn pöydän viereen istumaan ja otan vaa'an käsiini, avaan sen takapuolella olevan luukun, otan pariston pois ja pyörittelen sitä sormieni välissä. Nousen, avaan parvekkeen oven ja tyynenä heitän pariston täysillä lumihankeen. Sekunnin jälkeen paniikki valtaa kehoni ei ei mitä mä tein ei ei ei vittu pakko saada takas ostaa uusi ei ei ei mutta saan äänen suljettua, nojaan seinään ja hengitän. Vain hetken harkinnan jälkeen menen takaisin parvekkeelle ja lakaisen kengälläni vajaan neliömetrin verran tilaa, laitan kauniin lasivaa'an paljaalle betonilattialle. En anna itselleni aikaa miettiä asiaa, kymmenen sekuntia myöhemmin olen hakenut siivouskomerostani suuren vasaran ja iskenyt sen täysillä keskelle numeronäyttöä. Vasara heilahtaa yhteensä neljä kertaa, kunnes asia joka on niin pitkään määrittänyt elämäni on vain kasa lasia ja metallinpalasia.

Dec 4th, 12:45 PM. You know what? Fuck it. Fuck all this shit that is making me want to kill myself. I am never again going to go a day without eating, I am never again going to miss an evening with friends because I'd have to eat, and I am never again going to let a number dictate my life. Five minutes ago, I smashed my bathroom scale with a hammer. I am absolutely, completely, spectacularly done living with an eating disorder. 

Puhuin veljeni kanssa ja englanti jäi automaattisesti päälle, vasta jälkikäteen tajusin kirjoittaneeni ensimmäistä kertaa neljään vuoteen paperipäiväkirjaan englanniksi.

Olenko aikaisemmin kertonut, että yhdessä tämän blogin tähänastisista "aloituskuvista" esiinnyn minä itse?

goodbye

"Kukka mä en uskalla mennä nukkumaan."

"Miksi et uskalla?"

"En varsinaisesti odota innolla, että mitä unia mun pää on mulle tän viikonlopun jälkeen varannut."

"Nojoo, voi olla että ei ihan kevyttä kamaa tiedossa."

Epämääräisessä horroksessa vietetyn yön jälkeen saan tekstiviestin Viirulta. Hän käyttää lempinimeäni ja minä hymyilen vaikka sanat pyörivät pitkään päässäni ennen kuin hahmotan ne; en ole varma mistä hän on kuullut, mutta hän on ainoa ihminen joka tietää koko tarinan eikä pelkästään epämääräisiä hymyjä ja olankohautuksia, ainoa joka ihan oikeasti ymmärtää.

Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin aikana olen nukkunut kolme tuntia. En ole ikinä ennen kokenut tällaista oloa, enkä tämän jälkeen enää ikinä tahdo. Ajatteleminen vie kaksinkertaisen määrän aikaa eikä silloinkaan ole täysin selkeää, tietokoneen ruutu pitää pitää kaikkein himmeimmällä mutta silti sattuu pitää silmiä auki, tuntuu kuin kehoni toimisi ilman minua - ja silti en tahdo mennä nukkumaan, en tahdo sulkea silmiäni vaikka tiedän että pitäisi. Sain nukuttua ne kolme tuntia silloin, kun kissa käpertyi kaulan ja hartian väliseen nurkkaan ja kuulin sen tasaisen kehräyksen ja olin turvassa.

Voisin viimein luovuttaa. Kerta toisensa jälkeen minulle todistetaan, että minä sellaisena kuin olen ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Minnin kesti melkein kaksi vuotta repiä muurini alas, kuinkakohan kauan minulla kestäisi rakentaa ne takaisin ylös? Harjoittelen peilin edessä hymyilemistä, pidän lusikoita valmiiksi jääkaapissa itkuntäytteisten yön jälkeisiä aamuja varten. Opettelen meikkaamaan, laihdutan kuusi kiloa, ostan enemmän korkokenkiä. Kun kerron itsestäni, elämäni on täydellinen. Luon kuoren, jonka läpi en päästä ketään.

Katson How I Met Your Motherin juuri ilmestynyttä jaksoa, ja ensimmäistä kertaa ikinä minulle on täysin yhdentekevää, että päätyvätkö Robin ja Barney yhteen.

ehkä siihen turtuu

Voi kultapieni, Kukka sanoo minulle puhelimeen selittäessäni ääni väristen illan tapahtumia, siitä on pitkän aikaa kun joku on viimeeksi kutsunut minua kultapieneksi. Kahdeksantoista tunnin ajan ehdin ihan oikeasti luulla että kaikki järjestyy, että nyt on vihdoin minun aikani olla onnellinen.

Olen tuntenut tämän vuoden aikana paljon: silmitöntä pelkoa huhti- ja toukokuussa, epätoivoista hukkumisen tunnetta kesäkuussa, vihaa ja katkeruutta elo- ja syyskuussa, minkä lisäksi koko ajan on ollut taustalla masennus, ahdistus ja ulkonäkökompleksit. Nyt minun kuuluisi kai tuntea niitä kaikkia, mutta olen vain... tyhjä. Itkin illalla puhelimeen kun juna lähti takaisin etelään ainahan minä itken en tee mitään muuta kuin itke mutta yhtäkkiä se vain loppui. En ole itkenyt enkä ole nukkunut, enkä palellut edes silloin kun avasin makuuhytin ikkunan heittääkseni kaksi mandariinia ohikiitävään lumihankeen. Istuin vain peittoon kääriytyneenä ja katsoin kuinka lumihanget kasvoivat ja Orion siirtyi taivaalla näkökenttäni laidasta laitaan.

Olen aina luottanut Kattiin, aina uskonut sokeana kaikkeen mitä hän on kertonut, ehkä pitäisi nytkin. Ehkä kaikki ovat sittenkin oikeassa, kun toinen toisensa jälkeen sanovat etten minä ole vaivan arvoinen.

En enää ikinä halua matkustaa junalla.

katsokaa

hei katsokaa kun

mies murtuu

disco

but if you never try you'll never know

just what you're worth