goodbye my lover

Yksitoista kuukautta, sataseitsemänkymmentäseitsemän lukijaa ja viisikymmentätuhatta blogin katselukertaa. Ehkä nyt on hyvä hetki, nyt minä lähden täältä, lähden

pois pois pois pois pois,

ja kohti uusia seikkailuja.

♥

kevytmelankolia

Yritän kirjoittaa perheelleni,
kaikenlaista tapahtuu.
Arkki pysyy puhtaana,
           arki ei.
Silti yritän kirjoittaa perheelleni

Väsymys rapisee ripsissä,
muille teille ilkeä polku kutsuu,
uni jäi vuoteeseen,
vuoteeseen josta lähdin,
josta kutsu kävi ilkeille poluille,
ei koskaan enää meille

Silti yritän kirjoittaa perheelleni,
kaikenlaista tapahtuu.
Keskustelen radion kanssa
kuin tupa olisi täynnä vieraita,
keitän kahvia pannullisen
vaikka kuppeja on yksi.
Odotan aihetta arkilleni,
yritän kirjoittaa perheelleni

- Sofi Oksanen, "Yritän kirjoittaa perheelleni"

Luen viime kesän päiväkirjaa olohuoneessa, kuuntelen kun Kukka pelaa konsolilla jotain mitä minä en uskalla, luen omia sanojani ja muiden lainauksia ja ajattelen kaikkea (sinua shh mutta ei kerrota kenellekään) ja sitä, kuinka ihanaa olisi osata lentää.

(Tulin omaan huoneeseeni vain kirjoittamaan tämän, nyt kuulen kuinka Kukka ja hänen tyttöystävänsä kuiskivat toisilleen jotain olohuoneessa enkä enää uskalla palata sinne, en halua häiritä toisten onnellisuutta.)

pinnalla kaikki

Peilistä katsoo vieras tyttö, hänen nimensä taitaa olla Kiia. Minä kävelen hartiat kyyryssä ja olen tylsän sinisilmäinen mutta Kiia ei ole, hän on ihastuttavan itsevarma ja hänen katseensa on tumma ja pistävä. Kiia vain nauraa kun joku tarjoaa hänelle toisen palan, Kiia ei ihastu palavalla voimalla tyttöihin jotka eivät halua häntä; hän vain levittää lisää punaa huulilleen, hän on haluttu ja hän tekee mitä haluaa.

Onnistuin eilen raahaamaan itseni ulos huoneestani, kiroilin kun meikit eivät tahtoneet toimia enkä millään ollut löytää toista kenkääni mutta lopulta pääsin kuitenkin keskustassa odottavan Sopulin luo. Salaattia ja kahvia ja teetä ja sympatiaa, paljon kiroilua ja surullisia totuuksia, kaksi tuntia istuimme juttelemassa todennäköisesti aivan liian kovaäänisesti mutta paskanvitut ja lisää naurua. Kävimme lopulta valitsemassa minulle kaupasta värilliset piilolinssit, kotiin (viinihyllyn ja apteekin kautta shh) päästyäni seison pitkään peilin edessä hämmästelemässä, kuinka eri ihmiseltä näytän.

(Sain lääkäriltä sellaisen häräntappococtailin lääkkeitä, että nyt jos ei uni ala tulla niin jo on ihme.)

makeasti oravainen

Näen painajaista hänestä, hänestä ja hänestä (sinusta), herätessäni en edes vaivaudu yrittämään vaan nousen istumaan ja heitän kattovalon päälle. Kello näyttää vasta nolla neljä neljä kolme, en tiedä miten tulen jaksamaan läpi illan kuoroharjoitusten kun olen niin monta yötä nukkunut (ollut nukkumatta) niin huonosti.

Eilen jäi terapia väliin, tänään on oma terapiahetki Sopulin kanssa. Teetä ja sympatiaa, hyvää salaattia vaikken sitä oikeastaan taida ansaita.

(Haluaisin lähteä tädin perheen luo, mutten kehtaa koska olen niin oksettavan suuri.)

there is a flame

Salailen, juonittelen, punon seittejä ympärilleni. 

Olen niin ovela että laulan kaikki uneen, 

itseni ja muut, 

kunnes jäljellä on vain tuhkankevyt tyhjyys.

Revin tarroja irti kaiuttimistani ja tietokoneeni kannesta, piilotan kaapin takaoikeaan nurkkaan jostain-en-muista-mistä saamani pienenpienet dinosaurusfiguurit. Punaiset pörrömattoni ovat jo roskalavoilla, mutta vihreä sammakkosateenvarjoni saa jäädä - ehkä saan siitä iloa vappuna.

you never really

Jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan. Eihän tuo enää edes näytä sanalta.

Toissäyö oli vaikein mitä taas hetkeen muistan. Kouluhaaveiden kaatuminen, oma turhautuneisuus itseeni, tämä ainainen ulkonäköni vihaaminen, polkupyöräni varastetuksi tuleminen, ja tämä loppumaton yksinäisyys. Lähinnä sen takia tahtoisin kesätöihin vaikka lääkäri kehottaakin käyttämään harkintakykyä - tuntuu etten näe enää ketään, Kukkaa tietenkin ja hänen täällä käyviä ihmisiä mutta en omiani. Ennen näimme harvase päivä, teimme kaikkea kehittävää ja vähemmän kehittävää, ja nykyään lähinnä kuulen kun pojat ohimennen mainitsevat jonkun illan jonne minua ei ollut pyydetty. (En osaa juoda kaljaa enkä pelata heidän pelejään enkä arvostaa heidän elokuviaan, no opettakaa mua sit välittäkää edes vähän mutta pysyn hiljaa, vaikka ei sillä tekemisellä oikeasti ole mitään väliä vaan sillä seuralla. Kyllä minä tiedän että heille olen loppujen lopuksi yhdentekevä, mutta inhoan sitä miten helposti he minua siitä muistuttavat.) Nitallakin on oma elämänsä, parisuhde ja labradorinnoutaja ja maisterinopinnot, ei hänkään ehdi nähdä minua kuin pari kertaa kuussa. Plip plop, ystävät kaverit puolitutut tippuvat elämästäni kuin sadepisarat ikkunani ulkopuolella tippuvat taivaalta, ajattelen vain tulevaisuuden koulua ja töitä ja toivon että tämä helvetti loppuisi.

(Taas, kerta toisensa jälkeen, minulle kerrotaan etten ole yrittämisen arvoinen. En ole saada henkeä kun ajattelen asiaa, niin pyrin olemaan ajattelematta ollenkaan vaikka oikeasti haluaisin vain huutaa ja kiroilla ääneen, miksi miksi miksi miksi miksi?)

Heräsin viime yönä kahdelta painajaiseen, poltin katoksen alla neljä tupakkaa putkeen ja lauloin Happoradiota ja mietin, miten lohduttavaa olisi -

yöllä puoli kaksi

olla vallassa, olla olemassa 

lamppu katossa on hetken valoisampi 

(mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa mä en kestä mä en jaksa)

come take a walk

Syön aamupalaa kaksisataakahdeksankymmentäneljä kaloria vaikken haluaisi, en oksenna itsekuriton idiootti vaikka haluaisin. En millään jaksaisi inhota itseäni koko ajan, se on niin kamalan uuvuttavaa ja minä olen muutenkin aina väsynyt.

(Yhteishaun ykköstoiveeseeni pääsee kuusi hakija melkein kahdestasadasta ja sanon nyt jo hyvästit tulevaisuudelle. Polkupyöräni varastettiin, ja laskupino kasvaa ja kasvaa koska niiden maksaminen on arkiaskareista se kaikkein ahdistavin. Joogassa sentään sain hengitettyä, melkein aloin itkeä kun kuolleen miehen asanassa maatessani mietin anteeksiantoa.)

korkeushyppääjän rakkaus

"En mä tajuu."

"Sen takia sä ootkin täällä."

Enhän minä ole niitä silmienpyörittelyä aiheuttavia syömishäiriöisiä jotka kuvittelet olevansa sata kertaa suurempia kuin oikeasti ovat. Tiedän olevani tavallisen tasapaksu rasvaa läskiä ihraa, en ylipainoinen mutten mikään hoikkakaan. Näen itseni täysin samoin kuin kaikki muutkin, minulla vain on rankemmat vaatimukset isteltäni kuin muilla.

Sen takia olinkin niin hämmentynyt tänään fysioterapeutin luona. Arvioin täysin oikein pullojen ja pallojen ympäryysmittoja, tämähän on helppoa, mutta sitten... Suustani pääsi aluksi vain epäuskoista naurua, kun katsoin minun käsivarsiani, reisiäni, vyötäröä ja lantiota esittävien narulenkkien kokoa ja vertasin niitä fyssarin minuuttia aikaisemmin mittaamiin lenkkeihin. Enhän minä oikeasti voi nähdä itseäni niin vääristyneesti, enhän minä oikeasti voi olla noin paljon pienempi - reittä esittävän arvioni halkaisija oli kahdeksan tai yhdekän senttiä suurempi kuin mitatun ympyrän, vyötäröä esittävän varmaan reilusti yli kymmenen. Mä en ymmärrä.

Seisoimme jättimäisen kokovartalopeilin edessä. "Kato meitä", hän sanoi, "me ollaan sentilleen samanmittaisia mutta mä painan sua kymmenen kiloa enemmän. Mitä sä näet?" Yritin etsiä sanoja mutten löytänyt niitä, järjen ääni päässäni huusi haloo kato miten paljon pienempi sä oot ku toi hyväkroppainen kaunis nainen mutta silti näin itsessäni vain liikaa, ihan kuin olisin samaan aikaan ollut häntä pienempi mutta kaikkialta silti lihavampi. Ihan kuin minun vartalossani oleva rasva merkitsisi enemmän kuin hänen. Ihan kuin näkisin itseni jonain muuna, kuin mitä oikeasti olen.

razymovsky

onko pakko
jossei jaksa?

adieu

Päässäni pyörii kaikki ne kerrat kun minut on petetty jätetty rikottu, mun pitää kertoa sulle jotain ja no kenenköhän ja meidän täytyy puhua ja mäkin rakastan sua mutta ja kaikki kaikki kaikki oon pahoillani, yritän lääkitä ahdistusta syömällä mutta lopputuloksena on vain entistä suurempi itseinho kun en suostu menemään vessaan raapimaan kurkkuani verille.

Kaikki sukulaisista Katin kautta psykiatriin ovat suositelleet joogaa ahdistusta lieventämään, ja tänään, tajuttuani kuinka paljon olin jo aamupäivän aikana vuorotellen ahminut ja itkenyt, varasin vihdoin itselleni tuntiajan. Kallistahan se on, mutta kalliinpaa tulee olla jatkaa hoitokontakteja syksyllä kun YTHS ei toivottavasti enää ole käytettävissä - kalliimmaksi tulee myös nykyään aivan liian usein toistuva suunniteltu ahmiminen - ja fysioterapeuttikin sanoi viime viikolla kuinka tärkeää olisi että oppisin rentoutumaan niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Huomenna illalla toivottavasti löydän perille vieraaseen paikkaan, pelottaa mutta pakko minun on uskaltaa. Pakko.

(Huomenna aamulla terveydenhoitaja ja vaaka,

olen tänään syönyt niin paljon että itkettää pelkkä ajatus.)

minuuttivalssi

"Olit ihana", Viiru sanoi ja nauroi astuessaan illalla takaisin junaan spontaanin päiväreissun jälkeen. On aina jännittävää nähdä nettikavereita kasvotusten ensimmäistä kertaa, tänäänkin hermoilin niin paljon että varmasti takertelin ja toistelin itseäni ja olin muuten vain hölmö, mutta hauskaa oli silti - puhuimme leipurinopinnoista, Salkkarien juonenkäänteistä ja siitä, kuinka ei yksinkertaisesti ole sopivaa pitää kulta- ja hopeakoruja samanaikaiseksi. Nauratti, kun toinen ymmärsi niin hyvin joitain asioita mutta näytti melkeinpä säälivältä kun puhuin klassisesta musiikista ja neulomisesta ja jääkiekosta, mutta eihän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Välillä riittää että on ystävä joka välittää niin paljon, että jaksaa silti kuunnella.

(En ole vielä tottunut siihen, että kadulta näkee ikkunoista sisään. En millään meinaa muistaa pukea housuja jalkaan aamuisin.)

this is the way

Tänään olen ostanut uuden lampun, leikkauttanut ja värjännyt tukkani, ostanut torilta sitruuna-vadelmajuustokakun makuista fudgea maailman suloisimmalta englantilaismieheltä ja levittänyt huulilleni ihanan kirkkaan oranssia punaa. Kukka lähti tyttöystävänsä luo viikonlopuksi ja olen ensimmäistä kertaa yksin uudessa asunnossa, hymyilen vaikka hiljainen asunto vähän pelottaakin. Onneksi on uudet, mintunvihreät pöllö-kettu-siili-pesukarhukuvioiset keittiön verhot ja sängyssä puoliksi syöty koiran luu.

Välillä on hyvä vähän hymyillä.

älä lopeta

Pakenen kaiken ja en minkään aiheuttamaa ahdistusta tähtitaivaan alle,
minulla on vihreä pipo ja koiralla punainen hihna,
laulan ääneen Happoradiota
ja unohdan kaiken.

(läski läski läski läski läski läski)

öinen lehto

Olen niin helvetin kyllästynyt siihen, että ihmiset heittävät minut pois kuin olisin vain vanha maitopurkki. Välillä mietin että pitäisikö kääntyä takaisin sisäänpäin ennen kuin viimeisetkin ehtivät unohtaa, pitäisikö nielaista kaikki oikeat tunteet ja keskittyä vain siivoamiseen juoksemiseen kouluun irtosuhteisiin farkkukokoon johonkin. Lenkkipolut ovat jo sulaneet.

Pyysin vihdoin Kiharalta anteeksi kaikesta, hän sanoi että ei se mitään - kyllä se, mutta olen silti helpottunut.

(Luen tätä listaa ja huomaan tekeväni kaikkia.)

bohemian rhapsody

Olen muuttanut. Olen kiroillut ja itkenyt ja nähnyt painajaisia, lyönyt sääreni laatikoiden kulmiin ja saanut lonkkani mustelmille, mutta olen vihdoin muuttanut. Vielä ei ole ihan kaikkea siivottu, mutta paikka alkaa jo uhkaavasti näyttää oikealta asunnolta, nyt kun vielä saisi vietyä viimeiset laatikot varastoon ja miljoona kassia UFFin vaatekeräykseen niin homma alkaisi olla purkissa.

Kaikki on uutta ja jännittävää, minulla on makuuhuone jonka oven saa kiinni, on koira ja suuri pöytä ja keittiön ikkuna ja monta muuta asiaa, joita ei ole ennen ollut. On myös Kukka, joka on ollut maailman ihanin - kestänyt kiroiluani jokaisen pieleen menneen asian takia voi vittujen kevät tapan jonku saatana vittu ja sitä, kun ahdistuneena seisoskelen sormiani näpräten hänen huoneensa ovella. Kukan tyttöystävä oli täällä myös joitain päiviä, kestää varmaan jonkin aikaa tottua että minulle käytännössä vieras ihminen on kotonani aina välillä; mutta toisaalta, asuntohan on meidän eikä minun. Ihan hassua.

Yritän olla keskittymättä alati pinnan alla kuplivaan ahdistukseen, syön ja syön ja syön, fysioterapeutti kysyi tänään, että luulenko oikeasti taas lihovani kaksikymmentä kiloa huomaamattani. Kohautin olkiani ja mutisin jotain epämääräistä, onhan niin jo kerran käynyt.

Puna laittaa minulle koko ajan viestiä että milloin nähtäisiin, vihjaa yökyläilystä ja tulevaisuudesta. Minua ei kiinnosta, en ymmärrä miten hän ei huomaa sitä mee pois pois pois mutta en yksinkertaisesti osaa sanoa suoraan. (Samalla lähetän itse viestiä Punatukkaiselle ja hermostun kun hänestä ei kuulu mitään, yritän olla rinnastamatta näitä kahta. Huoh.)

kantele soi

Kello on kolme yöllä kun herään uneen joka jättää levottomaksi entä jos mitä jos, ajatukset alkavat pyöriä päässäni piiri pieni pyörii ja kellon viisarit kiertävät ympyrää uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, käyn läpi pahimpia muistojani ja hirveimpiä ennustuksia, vedän itseni kippuraan ja haukon henkeä. Lopulta laitan äänikirjan päälle ja makaan silittäen kissaa ja keskittyen hengittämiseen sisään ulos sisään ulos, viiden jälkeen liu'un rauhallisempien unien maailmaan.

"Meidän on nyt pakko saada tota sun ahdistusta lievitettyä", psykiatri sanoo ojentaessaan minulle reseptin. Lupaan yrittää vaikka lista sivuvaikutuksista pahoinvointi unettomuus painajaiset uneliaisuus ripuli päänsärky huimaus on pitkä ja inhoan pelkkää ajatustakin siitä, että olen riippuvainen jostain muusta kuin omista aivoistani.

Kuoroharkoissa minulla oli uutta hajuvettä ja korvalehdissäni roikkui vaaleanpunaiset jäätelötuutit. Juoksin halaamaan Partaa hänet nähdessäni, lauloimme Aurinkolaulua ja jaksoin hymyillä loppuun asti.

we are we are

Maksan viimeisiä laskuja, teen osoitteenmuutoksia, siivoan ja järjestelen, soitan ja laitan viestiä ja panikoin yleisellä tasolla; ylihuomenna tähän aikaan asuntoni on täynnä muuttolaatikoita ja minulla on uudet avaimet kourassa. Stressaan aivan kamalasti, mitä jos mitä jos mitä jos mitä jos ja entä jos sit, kaikki tulee kaatumaan niskaan ja epäonnistumaan, en minä voi selvitä tästä ilman aikuisten apua. Lupasin uhrata vaikka vuohen ja pari naapuria jos selviän tästä viikonlopusta hengissä.

Ostin eilen verkkokaupasta läjän tavaraa, kaulakoruja ja rannekoruja ja ihanasti roikkuvia korvakoruja. Viiru hehkutti kanssani ja nauroi kuinka maailmassa ei voi olla liian suuria korvakoruja, minä hymyilen ja yritän muistaa että minulla on lupa näyttää tyttömäiseltä vaikka vartaloni olisi minkälainen tahansa. (En ymmärrä aivojani en ymmärrä, pidän ihan kaikennäköisistä tytöistä ja liian laihoista vähiten, mutta silti itse on pakko olla pieni pienempi pienin. Vihaan tätä sairautta, vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan.)

Haluaisin olla onnellinen juuri tämän näköisenä, mutta silti kävin aamulla vaa'alla ja halusin vain itkeä.

i wish i had

Näin painajaisia hautakivistä ja mätänevistä ruumiista, miten joku voi yhtäkkiä vain lakata olemasta? En ymmärrä kuolemaa en ymmärrä en ymmärrä en ymmärrä, juurihan he antoivat minulle lahjan ja joulukortissa oli kaksi allekirjoitusta, miten heistä tulee yhtäkkiä vain hän, en ymmärrä -

vihreän joen rannalla

Vasta päästyäni pois arjesta huomaan, kuinka paljon vapaantuneemmin hengitän. Pakenin elämää tädin perheen luokse, kaksi päivää juoruten Käpän kanssa ja kauppareissuilla Maikin kanssa, typeriä televisiosarjoja tädin kanssa ja ruotsin kielen hiomista sedän kanssa. (Välillä ahdistaa miten täti ei ymmärrä minua ollenkaan, mutta ei se mitään - kuka terve muka ymmärtäisikään?) Auringonpaistetta, limenvihreää merinosilkkiä ja maailmanhistorian rumimmat kotihousut.

Perjantai-ilta ja lauantaiaamu menivät Suomessa työmatkalla olevan isin seurassa. En edes yrittänyt pidätellä kyyneliä kun tiemme taas erkanivat rautatieasemalla, jos käy huono tuuri niin en näe häntä ennen Ihmepojan lakkiaisia ensi vuoden elokuussa. En minä pärjää ilman isiä, ilman tiukkoja halauksia ja nahkatakin tuoksua ja hiljaisia aamukahveja Stockmannilla. En pärjää.

Onneksi ajatuksiani vei pois kurjista asioista lukiokaupunki ja Punatukkainen, ananas ja kultaiset pillifarkut ja aamuyöllä kikattaminen hassujen sanojen lämpimämpi kurkku palelee takia. Tänään on kamala krapula ja silmät punertavat väsymyksestä, mutta hymyilen silti.

rautasjaure

Rakastan kuorolaulua niin paljon että välillä tuntuu kuin sydän pakahtuisi, seison Nalle Puh -nuottikansioni kanssa takarivissä ja Rondo Lapponicon viimeisten nuottien soidessa hymyilen, tänne minut on luotu. En ole kirkas sopraano enkä edes vahvoin altoista mutta silti, mikään ei saa minua tuntemaan itseäni yhtä elossaolevaksi. Ja vihdoin minulla on siellä kavereitakin, puolentoista vuoden ajan en uskaltanut puhua kenellekään mutta viime viikonloppuna rohkaistuin, ja nyt ihmiset hymyilevät ja moikkaavat minun saapuessa paikalle, kysyvät joko olen toipunut sunnuntain vastaisen yön valvomisesta ja kysyvät olenko tulossa kuorofestareille kesäkuussa.

(Kaikki kuvittelevat että laulava runotyttö on pieni ja hento, pitkät vaaleat hiukset ja tuulessa liehuva mekko. Oi, olisinkin.)

sä oot mun

"Tää vaan tuntuu niin turhalta."

"Miks?"

"No kun kerta toisensa jälkeen mun oma äitikin näyttää että oon vaan läski jonka ei kannata parantua. Ja no, mä oon niin kamalan yksinäinen, syömishäiriö antaa mulle jotain mihin keskittyä kun tajuan etten taaskaan muista milloin Nita tai Katti tai kukaan pojista olis viimeeks ottanut muhun omatoimisesti yhteyttä. Ei mua kaivata. Jos mun on pakko olla näin vitun surullinen ni voisin ainaki sit samalla olla laiha kans."

Muistelen eilisiä sanojani terveydenhoitajalle ja itkettää. Luen blogeja ja katson televisiota, siivoan ja keitän kupin toisensa jälkeen teetä jotta vain olisi jotain, mitä tahansa, mikä veisi ajatukset pois edessäni olevasta herne-papukeitosta. Pakko minun on syödä, en vittu ikinä pääse pois tästä kierteestä ellen syö, yritän muistaa kuinka fyysisesti hyvä olo minulla oli vuodenvaihteen aikaan kun ihan oikeasti tein kaikkeni sen eteen että alkaisin parantua.

Tänään kuoroharjoitukset, huomenna siivousta ja pyykkäystä. Torstaiaamuna hammaslääkäri, sen jälkeen etelään tädin perheen luo rauhoittumaan. Perjantaina näemme Suomeen työmatkalle tullutta isiä, lauantaina lähden lukiokaupunkiin Punatukkaisen luo, sunnuntaina takaisin kotiin. Kyllä minä elän.

virta venhettä vie

Aamuaurinko paistoi ikkunasta sisään ja oli sokeuttaa minut astuessani terveydenhoitajan huoneeseen. Hän oli kamalan surullinen kun kerroin oksentaneeni, ja ensimmäistä kertaa minua oikeasti hävetti. Puhuimme paljon kehonkuvasta, yritin sopertaa epäuskoisesta olostani ääneen - ja luulen jopa onnistuneeni, koska tunnin jälkeen menin alakerran ajanvaraukseen kourassani lähete hammaslääkärin lisäksi myös fysioterapeutille. En vieläkään ole varma tulenko selviämään mistään, mutta ainakin minut taidetaan vihdoin ottaa tosissani. Terkkari on ihan huippu.

(Terapeuttia en taas kestä, hän vetää johtopäätöksiä täysin tyhjästä ja oloni siellä on lähinnä naurettava. Välillä tekisi mieli yksinkertaisesti laittaa viestiä, sori mutta tää oli nyt tässä, olla enää ikinä menemättä sinne, etsiä jokin terapiamuoto joka oikeasti toimii.)

tapetenblume

Tänä viikonloppua olen saanut paniikkikohtauksen saunonut melkein kolmenkymmenen muun tytön kanssa jotka kaikki ihastelivat tatuointia selässäni, itkenyt yksin sängyssä pelannut murhaajaleikkejä, kumartunut tärisevin käsin vessan yllä syönyt hyvää ruokaa, istunut yksin koska pelkään että muut vihaavat minua virkannut kokonaisen kaulahuivin ja ahdistunut kun vierustoverin ääni on omaani puhtaampi laulanut tuntikausia niin virallisissa kuin epävirallisissakin harjoituksissa.

Metsäleirit kuoron kanssa ovat oikeastaan aika ihania, kaikesta huolimatta. Minua hämmentää joka kerta, kun joku muukin kuin Parta muistaa nimeni.

kohotat katseesi valoon

Mene haudalle, jossa ystävät lepäävät, 
Ja opi tuntemaan, kuinka nopeasti kuolevaiset katoavat, 
Opi tuntemaan, kuinka kauneimmankin kukan on kuihduttava, 
Opi tuntemaan, kuinka vahvimmankin vartalon on taivuttava, 
Opi tuntemaan se, että olemme vain savua ja tomua, 
Yhden päivän lyhytaikaisia olentoja. 
Älä silti huokaa - on olemassa paikka, 
Jossa he asuvat iättömän ajan, 
He, jotka täällä maassa palvelevat Luojaansa 
Eivätkä koskaan lipeä Hänen ohjeistaan. 
Heille hauta on vain tie, 
Joka johdattaa heidät siunattuun asuntoon. 

- Nathaniel Hawthorne, "Mene haudalle"
(alkup. "Go to the Grave", suom. Matti Järvinen)

ja mä aion elää

Lihakset polttelevat treenistä ja minä hymyilen, olinkin ehtinyt unohtaa miten paljon rakastan urheilua. En malta odottaa että lumet sulavat ja pääsen lenkille - en ole ihan niin masokisti että tuolla lumihangissa alkaisin juosta - ja pyöräilemään. Polkupyöräni on ihana, kirkkaan punainen tyttöpyörä jossa on suuri musta kori edessä. Haaveilen shortseista ja kevyistä puuvillatopeista, uimarannalla lojumisesta, mansikkamehun juomisesta ja suklaajäätelön syömisestä. Tai oikeastaan vartalosta, jolla kehtaisin tehdä tuota kaikkea. Piirrän kaavioita, lasken senttejä ja suunnittelen palkintoja, mutta tällainenhan minä olen aina ollut. Suunnitelmat on pakko tehdä, listat rauhoittavat vaikka ne eivät ikinä toteutuisi.

Kasvisgratiini tuntuu liisteriltä suussani. En millään haluaisi syödä loppuun mutta vittu syön silti.

(Sain tänään uuden kalenterin. Mikään ei voita uuden kalenterin fiilistä.)

look at my

Tuntuu hölmöltä sanoa että tänään on parempi päivä, minun kuuluu sanoa hyvä päivä ja hymyillä muttakun en minä muista milloin päivä olisi ollut oikeasti hyvä. Tänään en ole itkenyt, tänään olen syönyt, tänään en ole katsonut parvekkeelta alas ja miettinyt entä jos. Tänään on ollut parempi päivä.

Kävin Kukan kanssa kaupungilla hoitamassa muuttopaperiasioita ja muita Vastuullisen Aikuisen Velvollisuuksia. Kahvilassa uskalsin ostaa korvapuustin, kalorit vilisivät päässä mutta sain silti syötyä sen vailla mitään sen suurempia omatunnontuskia, minkä lisäksi ostin kaupasta ihan oikeaa ruokaa eikä vain salaattia. Kotiin päästyäni kuulen kuinka ääni sisälläni kuiskii läski idiootti hyytelökasa mutta ravistan päätäni ja paistan pannulla falafeliä valkosipuliöljyssä ja kaadan kastiketta salaattini päälle, syön jokaisen palan lautaseltani vaikka tunnen sykkeen nousevan ja ajatusten muuttuvan sekaviksi.

Kahden viikon päästä saamme avaimet uuteen asuntoon. (Äiti ei suostu uskomaan että olemme Kukan kanssa vain ystäviä, siihen pisteeseen asti että minua alkaa ihan oikeasti ottamaan päähän.) Kamalan jännittävää.

pure morning

"Miten sulla menee syömiset nykyään?"

Miksei paino laskenut, miksei? 

Onko tuhat kaloria liikaa? 

Enkö sittenkään olisi saanut syödä niitä täysjyvänuudeleita? 

Mitä tänään söisin? 

Saanko syödä jugurtin välipalaksi? 

Mitä jos laitan vahingossa liikaa raejuustoa porkkanaraasteen sekaan? 

Saanko silti syödä illalla puuroa lämmittämään? 

Mitä jos vahingossa syön kaupungilla jotain? 

Ansaitsenko pukeutua kauniisiin vaatteisiin vaikka olen näin oksettava? 

Saako matalapohjaiset kengät jalkani näyttämään tankeilta? 

Mitäköhän tuo vastaantulija ajatteli nähdessään minut? 

Mitä kaupan kassa ajattelee kun ladon ostoksia hihnalle? 

Saanko tänään syödä leipää?

Mitäköhän vaaka huomenna sanoo?

Miksi kaikki muut ovat kauniita ja ihan sopivan kokoisia painosta riippumatta, 

mutta minä olen tämän näköinen niin kauan kun olen yli -

"No... Ihan hyvin, kai."

sa että karkoitit

"No, mites on viikko sujunut?"

"Mä... En mä tiedä. Tyhjää."

En osaa enää katsoa ihmisiä silmiin, hypistelen sormusta langanpätkää paperilappua käsissäni ja tuijotan polviini. Terapeutti kyselee viikosta enkä osaa vastata, suurin osa ajasta menee pumpulin läpi ajatellessa tai sitten kaloreita grammoja senttimetrejä mitä tahansa laskiessa. Lauantai-iltana olin hetken elossa, ja eilen iltaani piristi taas se yksi punatukkainen viikon takaa, avautumista ja musiikkia ja joku joka sekä kuulee että ymmärtää.

Kirjoitin eilen runon ensimmäistä kertaa melkein kolmeen vuoteen. Pidän siitä - ei se ole mikään historiankirjoihin päätyvä teos ja välillä sanat tuntuvat vähän kömpelöiltä suussa, mutta se kuvasti eilistä puolimaanista, puolikuollutta oloani varsin hyvin. Olen ylpeä itsestäni.

Tänään Kukan luo, ensin pitäisi vaan tehdä jotain lounasta. En haluaisi syödä, mutta pakko sitä kai on.

ihmisten edessä

"No totta puhuen mä olin just lähdössä,

noi ei meinaan näytä mua hirveesti kaipaavan."

ja taas kerran

minä
olen

yksin

girl, look

 

“My thoughts are stars I cannot fathom into constellations.” 

― John Green, The Fault in Our Stars

(Miten voi haluta niin montaa asiaa samaan aikaan?)

sävel

6.3.2013 klo 22:15
Mietin sitä, miten sen tekisin. Lääkekaappi uusi höylä autolla seinään vai kiipeänkö vain parvekkeen kaiteelle vai vai vai. Mietin sitä koko ajan, mutta en minä sitä kuitenkaan tee - en minä sitä tee, koska oon kiltti tyttö ja kiltit tytöt eivät jätä ruumiita toisten siivottavaksi. En jätä ystäviä miettimään että olisko ne voineet estää mua, en anna Ihmepojan kasvaa aikuiseksi ilman siskoa. Oon vaan niin vitun väsynyt kaikkeen.

Eilinen oli vaikea ja tämä aamu vielä vaikeampi. Terveydenhoitaja oli unohtanut aikani ja vietin melkein kolme varttia itkien YTHS:n naistenvessassa, seuraavat kolme varttia psykiatrin työpöydän edessä tuijottaen polviani. Kyllähän tässä sun olotilassa on tapahtunut selkeä romahdus ja onko sulla ollut itsetuhoisia ajatuksia ja muita itsestäänselvyyksiä, sisälläni kuplii inho ja turhautuneisuus ja raivo vailla mitään kohdetta paitsi minä itseni, enkä osaa purkaa sitä mitenkään muuten kuin itkemällä ja puristamalla käsivarteni verisille kuunsirpeille. Ennen huusin tyynyyn, lähdin juoksemaan tai hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, nykyään vain istun pää painettuna käsien varaan ja toivon, että salama iskisi kirkkaalta taivaalta.

Tänään katson Wallanderia ja virkkaan ja yritän syödä terveellisesti, jaksan jaksan jaksan vittu jaksan.

córdoba, córdoba

On varmaan kovin hupaisaa tai sittenkin ehkä surullista katsoa vierestä, kun kaksi syömishäiriöistä lähtee lounaalle yhdessä. Sopili muotoilee salaattinsa täydelliseksi ympyräksi lautasella ja kerää pienenpienen murusen ihan kaikkea haarukalle ennen kuin uskaltaa laittaa sen suuhunsa, minä sekoittelen aineksia keskenään varoen ettei yhdelläkään haarukallisella ole enemmän salaatinkastiketta kuin toisella ja että lautasen sisältö on varmasti tasapainossa. Puolitoista tuntia siinä taisi kestää ennen kuin välissämme olevilla tarjottimilla ei ollut enää kuin tyhjät lautaset - pitihän sitä välillä laskea välineet alas, kun tuli jotain sanottavaa emmekä me nyt voi keskeyttää jotain niin tärkeää kuin puhuminen sen takia että pitäisi syödä. Toinen on niin pieni, niin kovin pieni ja niin kovin surullinen, yritin parhaani mukaan antaa vertaistukea (vaikka enhän minä taida olla mitään häneen verrattuna) ja kyllä me sitten lopulta hymyillen halattiin bussipysäkillä ja sovittiin lähtevämme tanssimaan lauantaina.

Nyt on laiska aamu, selaan läpi kansioita kirjallisuudentutkimuskursseilta muutaman vuoden takaa ja itken, itken koska olen lopullisesti menettänyt sen elämän mutta itken myös koska en ymmärrä miten joku on voinut ihan oikeasti istua alas ja kirjoittaa jotain näin uskomatonta.

I heard a Fly buzz - when I died - 
The Stillness in the Room 
Was like the Stillness in the Air - 
Between the Heaves of Storm - 

The Eyes around - had wrung them dry - 
And Breaths were gathering firm 
For that last Onset - when the King 
Be witnessed - in the Room - 

I willed my Keepsakes - Signed away 
What portion of me be 
Assignable - and then it was 
There interposed a Fly - 

With Blue - uncertain - stumbling Buzz - 
Between the light - and me - 
And then the Windows failed - and then 
I could not see to see -

- Emily Dickinson, "I heard a Fly buzz - when I died"

Kuvailin joskus tämän runon tunnelmaa professorille "It's like... The air just before lightning strikes. The calm before the storm, you know? You're holding your breath and staying perfectly still because you know something is about to happen and there's nothing you can do about it." ja hänen silmissään paistoi suru kun hän nyökkäsi minulle.

(Emily Dickinson on aina kiehtonut minua, hänen tapansa käsitellä sairaalloisuutta ja ihmisten kuolevaisuutta, hukkuminen hirttäminen tukehtuminen jäätyminen nääntyminen ampuminen puukottaminen ristiinnaulitseminen elävältä hautaaminen giljotiiniin joutiminen.)

Tällaisia runoja lukiessani haluaisin vain polttaa omat kansioni, omat haparoivat yritykseni tehdä vaikutus tähän maailmaan.

syypää

unissani:

ihmepoika kuolee

kissani kuolee

kaikki kuolee

Heräsin eilisillan syömisen aiheuttaman ahdistuksen otteessa ja olin jo täysin valmistautunut viettämään tämän päivän yksin peiton alla. Onneksi Sopuli sai minut vain parilla sanalla houkuteltua keskustaan iltapäiväksi - tulispahan syötyä fiksusti ja kiroillaan ja aiheutetaan pahennusta, saan samalla myös jotain mikä saa minut liikkeelle illan kuoroharjoituksia varten. (En tiedä miten tulen pysymään hereillä, eilen meinasi taju lähteä jo kahdeksalta ja tänään pääsen vasta kymmeneksi kotiin. Vihaan aikaeroja.)

Haaveilen kouluun pääsemisestä, ja ensi vuoden kesän viettämisestä jossain päin Skånea töissä. Tahdon kouluun niin paljon että sattuu - kouluun, jossa viihdyn, jossa jaksan oikeasti taistella sairaslomalle tai osastolle taas ne puhuvat osastosta ja minä taistelen kynsin hampain joutumista vastaan.

En uskalla hymyillä, koska pelkään ettei minulla sittenkään ole syytä.

feeling super super super

Terapeutti katsoo silmät pyöreinä lukiessaan tunnepäiväkirjaani, kotiläksyä jonka oli minulle antanut helmikuun ajaksi. Luettuaan valmiiksi hän laskee paperin pöydälle ja katsoo minua silmiin. "Sun äiti on todella sairas", hän lopulta sanoo. 

Katson polviini ja naurahdan kuivasti. "Joo, näinkin voi asian ilmaista", vastaan ja nypin farkuistani roikkuvaa langanpätkää. "Vois se kai olla pahempikin." Olenhan minä kiitollinen, että minulla ylipäätään on perhe.

Käytyämme terapeutin kanssa läpi Kiinan tapahtumia, kerron myös turhautumisesta terapian etenemisen - tai pikemminkin sen edistyksen puutteen - suhteen. Sain läksyksi miettiä, että mitä tarkalleen terapialta toivon, ja että puhuisin muunlaisista terapiamenetelmistä psykiatrin kanssa torstaina, kun taas terapeutti lupasi keskittyä pinnallisesti enemmän syömishäiriöön kuin masennukseen ja keksiä meille toimintapainotteisempaa tekemistä. Pysyn nyt kuitenkin tällä nykyisellä terapeutilla tämän kevään, vaihto tapahtuu kesällä jos silloin vielä tuntuu siltä että on tarpeen.

Kävin tänään myös irtisanomassa nykyisen asuntoni ja allekirjoittamassa Kukan kanssa uuden vuokrasopimuksen. Saamme avaimet kahdenkymmenenneljän päivän päästä. Kaikki on kamalan pelottavaa, mitä jos Kukka yhtäkkiä tajuaa ettei hän haluakaan asua tällaisen... tällaisen kanssa?

Syön vaikka ei ole nälkä.

the dreams in which i'm dying

"söin ahdistukseen kaksi mokkapalaa 
en saa oksentaa en saa en saa en saa"

Yritin, minä ihan oikeasti yritin mutta en vain kyennyt toimimaan kuin normaali ihminen Letin ja Parran yhteisissä syntymäpäiväjuhlissa eilen illalla. Tahdoin avata suuni, tahdoin nauraa ja laulaa karaokea ja syödä sipsejä keksejä pizzaa suklaata karkkia mutta sen sijaan istuin lattialla kykenemättä liikuttamaan huuliani. Ihmiset ympärilläni käskivät hakemaan ruokaa keittiössä ja kohteliaasti kieltäydyin kunnes yhtäkkiä en enää voinutaan ("hei Virta siellä on sit vegaanijuttujakin sua ja Kerää varten") ja panikoin, söin äkkiä ja menin vessaan itkemään. Onneksi on sinisiä ihmisiä, kelle voin aina laittaa viestiä pelkäämättä kuulostavani typerältä, onnistuin poistumaan vessasta ja kerroin ystäville erittäin kaunistellun version Kiinan reissusta. Muunsin meidän nimemme kiinan fonetiikalle sopiviksi versioiksi ja selitin uusia merkityksiä (鱼口 kalasuu), he nauroivat ja nostivat maljoja ja minä toivoin että he eivät huomaa hymyni olevan tekaistu.

Onneksi päivääni mahtui aikaisemmin myös aitoa hymyilyä, liian nopeasti loppuvaa kahvia ja liehuvien hameiden alla palelevia jalkoja. Olisin tahtonut pyytää toista jäämään seuraksi, mutta rautatieasema kutsui toiseen kaupunkiin ja omien murheiden luo.

william, it was

Aikaero herätti minut tänäänkin puoli kuudelta, en tiedä miten tulen selviämään hereillä iltaan asti. Pitäisi purkaa viimeisetkin matkatavarat ja alkaa ajatella muuttosiivousta, mutta olen niin väsynyt että tuntuu kuin ajattelisin pumpulin läpi. Näin unta äidistä ja heräsin itkien.

Onneksi maailman ihanin (ja vanhempien pennun jälkeen todella suuren oloinen) kissa saapui eilen Laksin kyydillä takaisin kotiin, käpertyi heti kerälle viereeni ja alkoi kehrätä. Pörröinen turkki mun pieni karvahirviö sähisee staattisesta sähköstä kun silitän sitä mutta en silti päästä irti, onhan hän minun pelastajani. Kysyn että mitä tänään söisin, hän katsoo minua keltaisin silmin ja puskee kättäni vasten.

Hassua, miten kotiin palatesssa aina tuntuu ettei olisi kulunut yhtään aikaa. (Palata kotiin 回家 huí jiā, palasin kotiin 我回家了wŏ huí jiā le, kiinan kieli pyörii edelleen päässäni ja ahdistaa kun kaikki ympärilläni puhuvat suomea, tuntuu kuin he osaisivat lukea ajatuksiani.)

romanssi

Olen taas kotona. Tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut, kuin olisin ollut täällä koko ajan, vaikka en muistakaan missä hunajapurkkini on ja herätessä yritin nousta väärältä puolelta sänkyä ja löin pääni seinään.

Lentokoneen noustessa Pekingissä hengitä valtaosa onnettomuuksista sattuu kuudenkymmenen sekunnin sisään noususta hengitä hengitä yritän antaa huolieni valua maahan ja jäädä sinne, mutta päässä pyörii vain kaikki äidin sanat viimeisen kuukauden ajalta ja vatsaani koristaa pienet sinertävät mustelmat niissä kohdissa, joita vihaan kaikkein eniten.

"miten sä voit syödä tota, siinähän on ihan tolkuttomasti kaloreita"

"niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut"
"miks mä söisin aamupalaa, turhia kaloreita"

"hyvä ettei sun syömishäiriö oo vakava"

"mä oon laihtunut kaks ja puol kiloa tän kuukauden aikana"

"onneks en oo syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan"

Kuukauden ajan kuuntelin hänen sanojaan, katsoin vierestä kun hän ahmi ja oksensi ja ahmi ja oksensi ja oksensi oksensi oksensi minun kylpyhuoneessani jottei tarvitsisi isin vieressä, ja vihaan häntä ja vihaan itseäni ja vihaan kaikkea vaikka holding on to anger is like drinking poison and expecting the other person to die haluaisin vain itkeä.

Ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen, kaksitoista kilometriä Siperian tasanteiden yläpuolella, laitoin hanan valumaan ja kumarruin.

kaikkea liikaa

"Hyi kamala kun syötiin paljon, onneks en syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan", äiti sanoo vieressäni huolettomasti, arkipäiväisesti. 

Tunnen ruoan painavan vatsassa, hengitän syvään ja lasken kymmeneen. Ääneni on rauhallinen ja asiallinen, kun vihdoin uskallan avata suuni. "Äiti mä tiiän että tolla ei oo mitään mun kanssa tekemistä, että sä et sano tota vahingoittaakses mua, mutta se ei silti varsinaisesti auta mua kun sä puhut mun seurassa tolla tavalla." 

"Selvä, maailma pyörii taas sun navan ympärillä, anteeks kun unohdin etten saa ajatella ketään muuta ku sua."  Tuttu mulkaisu ja sitten marttyyrimainen katse suoraan eteenpäin, kuin minua ei olisi olemassakaan. "Sä et kans mieti ketään muuta ku itteäs."

Välillä minulla on niin väkivaltaisia ajatuksia, haluan repiä lyödä heittää puukottaa satuttaa mutta enhän minä ketään muuta kuin itseäni koska olen jo nyt liian huono tytär, turha minun on hankkia isinkin halveksuntaa hyökkäämällä edes sanallisesti äitini kimppuun. Kolme tuntia myöhemmin katson äidin syövän neljättä kakkupalaa ja joka vessassa käynnin jälkeen hänen hengityksensä haisee pahemmalta ja pahemmalta; mietin yksin hiljaa että jos ihan vähän vain olisin syömättä Suomeen palattuani, muistelen mehukeiton kalorimääriä ja sitä leijuvaa tunnetta, kun on ihan tyhjä.

oltaisiin hahmoja elokuvista

pian täällä ei ole ketään 
paetaan ennen kesää

so go ahead and -

Istun sängyssä peiton alla ja tärisen, vihaan itseäni ja vihaan vartaloani, painan kynsilläni pieniä punaisia kuunsirppejä kaikkialle jonka haluan pois pois pois minusta pienemmäksí. Syön ja lihon ja syön ja lihon ja oksetan itseäni, en ole eläissäni halunnut näin paljon vain luovuttaa ja antaa ahdistuksen ottaa vallan sokeritonta mehukeittoa ja kahvia ilman maitoa ja viedä mennessään. Huomaisikohan kukaan jos -

(Ja kaikkein eniten vihaan itseäni koska annan äidin vaikuttaa itseeni näin.)

miten sattuu

Sänkyni täällä on niin suuri että voin nukkua miten päin haluan ja yöpöydälläni on aina maljakko täynnä lempikukkiani, voin pyytää ruokakaupasta mitä tahansa ja se ostetaan minulle, minulla on taloudenhoitaja joka siivoaa ja pesee pyykit ja tekee minulle ruokaa valmiiksi pöytään, ja silti, silti - tajusin äsken palaavani kotiin alle viikon päästä, ja hymyilin. Torstai-iltana bussi lentokentältä saapuu opiskelukaupunkiin, voin rojahtaa yhdeksänkymmentä senttiä leveälle sängylleni yksiössä joka on vain minun, penkoa liian pienessä keittiössä ja ruokkia maailman nirsoimman kissan. Niin ihanaa kuin täällä on vierailla, ei minua ole luotu vanhemipeni maailmaan.

Alan vihdoin oppia, että minä en ole äitini, ja että se on ihan okei.

reflection

"Nyt on sit mun seikkailupäivä eikä kukaan saa pilata sitä."

"Okei."

Tänään minulla oli päällä valkoiset maiharit ja valkosankaiseet aurinkolasit, nukahdin autossa ja herätessäni tuntia myöhemmin olimme keskellä vuoristoa. Kapeita, kiemurtelevia teitä ja ja spontaaneja lammasrykelmiä, poikkeuksellisen saasteeton ilma ja vihdoin vihdoin horisontissa, korkeimpien vuorien päällä, näkyy jättimäinen muuri.

Kiipeämme kapeita maastopolkuja pitkin, ja lopulta sora muuttuu suuriksi kivenlohkareiksi. Ylös päästyämme minun on pakko pysähtyä, korvissani soi mustana maidolla kylmänä kuumana ja pidättelen itkua, tunnen historian jalkojeni alla ja katson kuinka aurinko paistaa ja muuri jatkuu silmänkantamattomiin. Muistan Mulan-elokuvan alun ja hymyilen, ajattelen Kattia ja tulen tulokseen että ehkä, kaikesta huolimatta, kaikki on hyvin. Alan kävellä, ja pysähdyn vasta monen tunnin päästä.

shh,

eihän kerrota kenellekään,

että kuvassa oleva tyttö on minä?

ever wonder about

Olen niin kamalan väsynyt, näin viime yönä taas painajaista puolentoista vuoden takaisesta pistävä viinan ja partaveden haju terävä sänki raapii kaulaani juoksen juoksen juoksen kunnes en enää saa henkeä ja valvoin monen aamuyön tunnin läpi. Sykkeeni kohoaa edelleen jos pimeällä kadulla kävelee mies vastaan, välillä jopa kaveriporukan poikien halaaminen nostattaa paniikin kurkkuuni. Haluaisin vain unohtaa.

Toivoisin kovasti huomisesta hyvää päivää.

en oo koskaan tavannut

Kuuntelen musiikkia joka saa minut tuntemaan kaiken kerralla enkä tiedä vihaanko vai rakastanko vai mitä sisälläni oikein tapahtuu mutta reagoin niin kuin aina reagoin -

Vihaan syömishäiriötäni vihaan vihaan vihaan, taistelu on niin kamalan raskasta. Jos rentoudun hetkeksikään huomaan ajan aamupalan ja lounaan välissä pitenevän ja pitenevän, oikeasti haluaisin vain luovuttaa ja mahtua viime elokuun farkkuihin mutta jokin sisälläni jaksaa väittää että olisin onnellisempi terveenä.

(hymyilen nähdessäni peilikuvani mutta varon katsomasta itseäni silmiin)

in the jungle

Kylläpäs sähköpostin tarkistaminen sai hyvälle tuulelle: minulla on näköjään muutto edessä reilu kuukauden päästä! Saan parhaasta ystävästäni kämppiksen ja samalla laskee vuokra satasella kuukaudessa, voisiko kevät paremmin alkaa. ♥

(Olen viettänyt koko päivän keittiössä, vanhempani järjestävät tänään viralliset päivälliskutsut ja minä olen kasvisruokavastaava. Ensimmäistä kertaa olen myös tarpeeksi vanha osallistumaan itse kutsuille, hermostuttaa kovin paljon.)

kesän lyhyen

Vaikka on edelleen vaikeaa, olen oppinut ottamaan itse pieniä askelia omaa onnellisuuttani kohti.

Jos masennus tahtoo pitää minut sängyssä pyjama päällä koko päivän, pakotan itseni suihkun kautta kävelylle, 

ja yhtäkkiä huomaan ettei kaikki olekaan niin toivotonta. 

Otin Katista esimerkkiä enkä enää lue blogeja, joiden tiedän aiheuttavan minulle ahdistusta. 

Jos halu olla syömättä iskee, pyydän Ihmepoikaa kanssani keittiöön katsomaan televisiota ja pilkkomaan sipulit. 

Olen oppinut, että ei ole pakko syödä ähkyyn asti. 

Jos haluan aloittaa päivän syömällä suklaapannukakkuja, niin minähän vittu syön suklaapannukakkuja, 

riippumatta kuinka paljon äiti katsoo nenänvarttaan pitkin. 

Kyllä minä vielä selviän.

Suunnittelemme Katin kanssa lähtevämme kesällä taas Iso-Britanniaan, ei elämää ilman väärin päin kulkevaa liikennettä ja jatkuvasti remontissa olevia metroasemia ole luotu meitä varten. Kaipaan myyjiä jotka sanovat cheers ja here you go love, kaipaan seitsenkerroksisia lelu- ja kirjakauppoja joista ei ikinä pääse alle tunnissa ulos, kaipaan sitä kutkuttavaa fanityttötunnetta joka tulee kun etsii riikinkukkoja Wiltshiressä tai kuuntelee musiikkisoittimesta Viisasten kiveä junan lähtiessä King's Crossilta kauas pohjoiseen. Saatan joutua uhraamaan sateenkaarikulkueen jotta suunnitelmamme voi toteutua, mutta ei se mitään - jotkut asiat ovat sen arvoisia.

my dying day

Ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen kaiuttimissa soi "Come What May", enkä tunne mitään erityistä. Kyllähän minä olen satunnaisia painajaisia lukuun ottamatta päässyt Minnistä yli jo kauan aikaa sitten, mutta mikään tätä ennen ei ole yhtä konkreettisesti havahduttanut minua siihen tosiasiaan, että minuun ei enää satu.

aamuisin

"Ehkä kannattais olla vähän pidempään syömättä hei, tajuutsä miten läski nykyään oot:D Ei millään pahalla mut vittu kattosit peiliin xx"

Yleensä vain pyöräytän silmiäni ja poistan julkaisematta ne satunnaiset anonyymit vihaviestit jotka tänne eksyvät, mutta tämä jäi ahdistamaan - mitä jos se oikeasti on joku ystävistäni, joka tietää blogini olemassaolosta? Tiedän ajatuksen olevan hölmö, mutta olen aina pelännyt ihan kamalasti olevani ystävien mielestä niin lihava tai muuten vaan ruma että heitä hävettää näyttäytyä seurassani enkä itse vain tajua sitä. Pelkään etten itse tajua miten kamalalta näytän, pelkään että ne satunnaiset nättipäivätkin ovat vain optista harhaa.

Joten oi mystinen Anonyymi: jos tarkoituksesi oli pilkata minua ja aiheuttaa pahaa oloa, mahtavaa, onnistuit! Se on hienoa, että saat tyydytystä siitä, että saat toiset itkemään. Onnea.

rintalastan alla näin

Katson kelloa, äänettömästi tikittävät viisarit näyttävät kahtakymmentä vaille kahdeksaa illalla. Kyllä minä kohta syön. Tänään on ollut vaikea päivä.

it's all about - what?

Hirveän huono omatunto, kiinalaisen uudenvuoden jälkeinen viikko on kouluissa vapaata ja isikin oli ottanut töistä viikon vapaata jotta voisimme koko perhe lähteä kiertelemään ja katselemaan asioita yhdessä, ja nyt minä pilaan kaiken viettämällä koko viikon sängyssä. Kyllähän minä tiedän etten minä sille mitään mahda, ja tiedän etteivät vanhempanikaan tietenkään syytä minua asiasta, mutta on silti syyllinen olo. Tähän mennessä oli jo pitänyt tehdä kaksi temppelikierrosta, kiertää läpi silkkimarketit, käydä Kiinan muurilla ja vaikka mitä, mutta sen sijaan olen katsonut kaksi tuotantokautta Buffy vampyyrintappajaa ja käynyt läpi seitsemän (seitsemän) paketillista nenäliinoja.

Onneksi on sentään kissan, joka jaksaa tulla syliin rapsutettavaksi.